"Like the way I am free, going places, being things I wanna be..."

Minäkin kun muutkin... perustin blogin jakaakseni teidän kanssanne, hyvät ystävät (ja ehkä muutkin, koska tää on avoin) fiiliksiäni Nepalista. Jossa siis tulen työskentelemään ja kirjoittamaan opinnäytetyötäni helmikuun alusta kesäkuun loppuun. Lähtöön on siis vielä aikaa noin kuukausi eli paljon tai ihan helvetin vähän, riippuu näkökulmasta. Siinä mielessä vähän, että seuraavan kolmen viikon aikana mun pitäis jotenkin kärvistellä koko kevään opinnot kasaan, tehdä töitä ja varmaan vähän valmistautua itse lähtöön, mikä tällä hetkellä tuntuu y-li-voi-mai-sel-ta. Toisaalta taas odottavan aika on tunnetusti pitkä.

Teille ei-niin-tutuille voin valaista, että opiskelen metsätaloutta ja työkuviot Nepalissa liittyy yhteisömetsiin ja metsien monikäytön kehittämiseen osana kehitysyhteistyöprojektia, jota lupaan avata vähän lisää jossain vaiheessa. Ja saatte kuulla myös mun matkaseuralaisestani Leenasta eli P. Ullasta eli Pullasta, soon-to-be oikeasta insinööristä, joka on muuten kotosin Länsi-Suomesta. Odotan kieli- ja kulttuurikylpyä siltä taholta, (ihan niinkun siinä itse Nepalissa olis tarpeeksi sitä lajia.) Onneks Pullalla on kokemusta itäsuomalaisista ja eläimistä, joten ehkä se pystyy jotenkin ymmärtämään mua.

Viime päivät on muuten kulunu tiiviisti sellasen riemun parissa kun apurahojen hakemisessa. Odotukset ei ole kovin korkealla, mutta Saku Koivun sanoin: ei se ole tyhmä joka pyytää. Mutta se on kuulkaa riemukasta hommaa yrittää perustella joukolle ihmisiä, jota et ole koskaan nähnyt, miksi niitten pitäis antaa sulle rahaa. Ja kun perusteluksi ei riitä yleinen persaukisuus. Jännä. Mutta ehdottomasti tärkeintä on uskoa omaan asiaansa ja mullahan sitä riittää, vaikka rippikoulustakaan eivät meinanneet päästää läpi.

Yhden apurahan mä jo sainkin. Juttuhan menee näin: Mulla on 2,5 vanha passi, joka vuoden jälkeen ilmestyi täyteen punaisia pisteitä. No minähän marssin poliisilaitokselle näyttämään sitä ja selitin, että ihan normaalissa olosuhteissa olen säilyttänyt ja käyttänyt ja nyt tämä on tämmönen. Vastaus oli tyly: omasta käytöstä johtuu, me emme ota mitään vastuuta ja oma on ongelmas eikä sitä varmasti lähetetä mihinkään tutkittavaksi. Lyhyt versio on, että väänsin asiasta noin vartin ja olisin varmaan menny sen lasin toiselle puolelle, jos se ei olis jotain paavinsuojelulasia. Lopputulos: saan ihan itse valita hankinko uuden passin (à 70 euroa kuvineen) vai "otanko riskin" että tää värivirheinen passi ei kelpaa jossain Istanbulissa! Avauduin aiheesta sitten Big Mamalle ja uhosin meneväni riskillä, koska olen yhteiskunnan terrorin uhri ja onhan mulla matkavakuutus. Vastaus: Hommaa se uus passi. Me annetaan sulle siihen apuraha. Pitänee varmaankin anoa apurahaa myös siihen sikarihumidoriin, missä sitä passia voi säilyttää turvallisesti.

Täältä tähän. Jatkan joskus. Mitään en lupaa.

Suvituuli