Haa! Virallinen osuus kenttätöineen ja palavereineen on taputeltu omalta osaltani. Pulla otti ja lähti takaisin Suomeen ja minä jäin viettämään laatuaikaa itseni kanssa muutamaksi päiväksi, ennen kuin saan seuraa Kaappiheterosta eli tuttavallisemmin Hetskusta ja Pennistä. Yhdessä muodostamme legendaarisen Die Kühe - Ratkaisijat -joukkueen, joka on niittänyt menestystä mm. Sotilas- ja erätaitokilpailuissa. Tai tarkemmin yhdessä sellaisessa toistaiseksi. Ja täytyy kyllä vähän leijua sillä, että henkilökohtaisesti pärjäsin niissä mitteilöissä, sillä sain "tsemppari"-palkinnon; hirvennahkaisen lompakon!
Ja asiasta kukkaruukkuun. Muutin Mangalin talosta Patanin ytimestä eläintarhan taakse. Uusi kämppä on vielä lähempänä Pranamayan joogasalia ja vaarallisen lähellä Vienna Bakeryä. Mmmm, cakes... mmm, pretzels... Mutta jännittävintä uusilla tienoilla on litsimiehet. Siis tiedättehän sen vähän piikikkään luumun kokoisen hedelmän, anteeksi luumarjan, jonka sisus kiven ympärillä näyttää meduusalta. No, ilmeisesti nyt on litsisesonki. Ensin Vienna Bakeryn ja Mokshin risteyksessä oli vain yksi litsimies, ja aina joogasta tullessani tai sinne mennessäni mies ojensi litsejä minua kohti ja sanoi: "Litchi, madam?" Ja litsimies oli aina nohevana, olin sitten pyörän selässä tai istuin taksissa.
Mutta kohta litsimies ei ollutkaan enää yksin. Ensin niitä oli kolme samassa kulmassa ja eilen jo viisi. Jokainen hokemassa: "Litchi, madam?" Minä luulin jo tulleeni hulluksi. Ja ei riitä että ne on valloittanut sen kulman, ne on valloittaneet myös mun vakkarilounaspaikan Café Soman risteyksen!!! Nyt mä joudun keksimään kiertoteitä, että välttäisin kohtaamiset litsimiesten kanssa, koska se alkaa olla jo ahdistavaa. Ne on nimittäin sisukkaita niitten litsiensä kanssa. Jos ensimmäiselle sanot, että ei kiitos, niin se ei lannista neljää seuraavaa. Eihän sitä tosiaan tiedä muuttuuko mieleni litsien suhteen ratkaisevasti kahden sekunnin aikana. Ne ei ole mun mielestä kovin kummosia luumarjoja nimittäin. Mutta ehkä joku päivä otan kaikki yhden ja kahden rupian kolikot, joita on kertynyt ja ostan koko rahalla litsejä!
tiistai 3. kesäkuuta 2014
maanantai 26. toukokuuta 2014
Charity starts at home
Mä joskus sivulauseessa ehkä lupasin ottaa kantaa eläinten oikeuksiin tämän blogin kautta. Olen nimittäin huomannut, että Suomessa on viimeaikoina kohkattu Romanian koirista enemmän kuin Korkeasaaren paviaaneista aikoinaan. Kerrottakoon heti aluksi, että pointtini on seuraava: mitä (lemmikki)eläinten oikeuksiin tulee, suomalaisten tulisi ensisijaisesti huolehtia niistä Suomessa ja erityisesti lopettaa koirien "pelastaminen" Suomeen maista, jotka voidaan ainakin joltakin osin laskea kehitysmaihin. Suomessa on kyllä ihan riittävästi ongelmia sillä saralla; pentutehtailua, heitteillejättöjä yms. Jos olet eri mieltä asiasta niin kehotan jatkamaan lukemista. Tässä on vähän näkökulmaa koirien todellisuudesta kehitysmaassa. Myönnettäköön, että Romania ei ole samassa mittakaavassa kehitysmaa kuin esim. Nepal, mutta ongelmat on silti samankaltaiset. Koettakaa hyvät ihmiset ymmärtää, että yhteiskunta, joka rämpii siellä Maslow'n tarvehierarkian ensimmäisellä portaalla, ei yksinkertaisesti vielä pysty huolehtimaan eläimistä sillä tasolla, mitä me pidämme tarpeellisena. Ja tämä koskee sekä lemmikkejä että kotitalouseläimiä. Ihan ensimmäiseksi kannattaisi huolehtia kotitalouseläimien hyvinvoinnista, koska sillä on suora yhteys ihmisten hyvinvointiin ravinnon kautta.
Valitettava todellisuus on, että katukoirat eivät ole herttaisia karvakuonoja, jotka vaan pesun ja karanteenin jälkeen muuttuvat kuin taikaiskusta hellyyttäviksi perheen lemmikeiksi. Katukoirat ovat aliravittuja ja sairaita. Lisäksi mm. sisäsiittoisuuden takia monilla koirilla on erinäköisiä raajojen ja selkärangan epämuodostumia. Sairauksia löytyy rabieksesta erilaisiin loisiin. Ja yli 90 % ihmisten rabiestartunnoista saadaan tautia sairastavilta koirilta, joten on ihan syytäkin miettiä, tarvitaanko kehittyvässä maailmassa miljardeja katukoiria. Rabiesta kantavat koirat kun vielä asustelevat enimmäkseen siellä missä ihmisillä ei ole mahdollisuutta päästä lääkäriin. Lisäksi on puuttuvia tai vammautuneita raajoja, puuttuvia silmiä ja märkiviä haavoja ja ulostyöntyviä suolia. Minkälainen ihminen ei tällaisen koiran nähdessään ensimmäiseksi ajattele, että ainut oikea tapa on mahdollisimman nopea ja kivuton lopettaminen? Kärsivän eläimen kärsimysten pitkittäminen "pelastamisen" varjolla on hurskastelua ja egotrippailua pahimmasta päästä.
Kun ihmiset "pelastaa" näitä koiria lopettamiselta, niin miettiikö kukaan, että miltä ne pelastetaan ja mihin ne pelastetaan? Se, että joku paikallinen adoptoi koiran, ei todellakaan tarkoita sitä, että koira välttämättä saisi hyvän elämän. Vuokraisännällämme on lemmikkikoira, jota vaivaa jonkinsortin loiset ja kirput. Ravinto on lähinnä riisiä ja keksejä ja vettä ei tarjolla kuin silloin tällöin, vaikka olisi 35 astetta lämmintä eikä edes varjoa. Ja ei millään pahalla, mutta koirien adoptoiminen Suomeen on vielä järjettömämpää, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka hyvät. Kehittyvistä maista tuodut katukoirat ovat terveysriski. Ja on erittäin naiivia luulla, etteikö katukoirien adoptoimisessa joku olisi nähnyt mahdollisuutta bisnekselle. Suomessa kun löytyy edelleen ihmisiä, jotka ottaa koiranpennun pentutehtailijalta ajatuksena, että "mä pelastan sen pennun". Joo, ja samalla luot markkinat kyseiselle toiminnalle.
Romanian koirien tilanteeseen liittyen eräs vihreä poliitikko, Johanna Sumuvuori, otti kantaa, että katukoirien lopettamisen sijaan pitäisi tehdä pitkäkestoisempia ratkaisuja ja ottaa käyttöön laaja sterilisaatio- ja rokotusohjelma. Voi hyvä helvetti sentään. Johanna voisi laskeutua sieltä Sumuvuoreltaan takaisin todellisuuteen. Minä pidän Suomea erittäin järjestaytyneenä maana kaikin puolin, joskus jopa liiankin. Ja silti Suomen kaikkia koiria ja kissoja ei ole rokotettu. Ei, vaikka rahastakaan se ei ole meillä kiinni. Millä helvetillä maassa, joka on epäjärjestäytynyt, korruptoitunut ja jossa mietitään vielä miten saataisiin ihmisille riittävästi ruokaa, vettä ja edes peruskoulutusta, järjestetään kattava sterilisaatio- ja rokotusohjelma miljoonille koirille? Pelastetaan koirat Ry:n sivuilla arvio Romanian koirien määrästä vaihtelee 2-5 miljoonan välillä! Miten tähän toimintaan löytyisi taloudelliset ja henkilöresurssit? Ja mitäs sitten kun kaikki koirat olisi steriloitu ja rokotettu? Järjestyisikö niille kaikille jostain koti? Muuttuisiko samalla ihmisten asenne maagisesti niin, ettei koiria enää potkittaisi ja kivitettäisi? Rohkenen epäillä.
Kerronpa teille esimerkin, millä tasolla eläinlääketiede on täällä. Täkäläisessä eläinsairaalassa parvovirusripulista kärsiviä koiranpentuja "hoidettiin" pitämällä ne häkeissä. Verta ripuloivat koiranpennut pienessä häkissä ulkona auringossa. Ei nesteytystä, ei edes varjoa ja tämä oli siis eläinsairaala. Todennäköisesti koiranpennut menehtyivät, voi vaan toivoa, että nopeasti. Eikö olisi kuitenkin ollut kaikkien kannalta parempi, jos sen kidutuksen, jota myös hoidoksi kutsutaan, sijaan loppu olisi tullut nopeasti? Ja tietenkin on tärkeää pitkällä tähtäimellä kehittää eläinlääketieteen tasoa ja ylipäätään eläinten kunnollista kohtelua. Mutta ne muutokset tapahtuvat niin hitaasti, että se ei auta tällä hetkellä kärsivää koiranpentua.
Yhdestä asiasta olen samaa mieltä koira-aktivistien kanssa. Lopettaminen ei saisi olla julmaa tappamista, vaan asiallista, nopeaa ja kivutonta lopettamista, jonka jälkeen ruumis hävitettäisiin asianmukaisesti tautien leviämisen ehkäisemiseksi. Voisiko tässä olla vähän realistisempi tavoite, jos nyt välttämättä halutaan puuttua Romanian tai minkään muunkaan valtion katukoira-asioihin? Ja onko näillä aktivisteilla mennyt ihan ohi se, että myös Suomessa talteenotettu eläin voidaan lopettaa 15 päivän säilytyksen jälkeen? Miksi kukaan ei elämöi tästä? Minä en perkele ymmärrä!
Charity starts at home. Voi tietysti kuulostaa jeesustelulta kehitysyhteistyötä tekevältä henkilöltä, mutta ainakin minulla on näkökulmaa aiheeseen. Jos on tarvetta auttaa eläimiä, niin tässä on linkki Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton sivuille, jonka kautta pääsee paikallisyhdistysten sivuille. Paikallisyhdistysten sivuilta löytyy uutta kotia etsiviä eläimiä ja siellä voi myös tarjota kodin eläimelle. Tässä asiassa ei todellakaan tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan.
www.sey.fi
Suvituuli
Valitettava todellisuus on, että katukoirat eivät ole herttaisia karvakuonoja, jotka vaan pesun ja karanteenin jälkeen muuttuvat kuin taikaiskusta hellyyttäviksi perheen lemmikeiksi. Katukoirat ovat aliravittuja ja sairaita. Lisäksi mm. sisäsiittoisuuden takia monilla koirilla on erinäköisiä raajojen ja selkärangan epämuodostumia. Sairauksia löytyy rabieksesta erilaisiin loisiin. Ja yli 90 % ihmisten rabiestartunnoista saadaan tautia sairastavilta koirilta, joten on ihan syytäkin miettiä, tarvitaanko kehittyvässä maailmassa miljardeja katukoiria. Rabiesta kantavat koirat kun vielä asustelevat enimmäkseen siellä missä ihmisillä ei ole mahdollisuutta päästä lääkäriin. Lisäksi on puuttuvia tai vammautuneita raajoja, puuttuvia silmiä ja märkiviä haavoja ja ulostyöntyviä suolia. Minkälainen ihminen ei tällaisen koiran nähdessään ensimmäiseksi ajattele, että ainut oikea tapa on mahdollisimman nopea ja kivuton lopettaminen? Kärsivän eläimen kärsimysten pitkittäminen "pelastamisen" varjolla on hurskastelua ja egotrippailua pahimmasta päästä.
Kun ihmiset "pelastaa" näitä koiria lopettamiselta, niin miettiikö kukaan, että miltä ne pelastetaan ja mihin ne pelastetaan? Se, että joku paikallinen adoptoi koiran, ei todellakaan tarkoita sitä, että koira välttämättä saisi hyvän elämän. Vuokraisännällämme on lemmikkikoira, jota vaivaa jonkinsortin loiset ja kirput. Ravinto on lähinnä riisiä ja keksejä ja vettä ei tarjolla kuin silloin tällöin, vaikka olisi 35 astetta lämmintä eikä edes varjoa. Ja ei millään pahalla, mutta koirien adoptoiminen Suomeen on vielä järjettömämpää, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka hyvät. Kehittyvistä maista tuodut katukoirat ovat terveysriski. Ja on erittäin naiivia luulla, etteikö katukoirien adoptoimisessa joku olisi nähnyt mahdollisuutta bisnekselle. Suomessa kun löytyy edelleen ihmisiä, jotka ottaa koiranpennun pentutehtailijalta ajatuksena, että "mä pelastan sen pennun". Joo, ja samalla luot markkinat kyseiselle toiminnalle.
Romanian koirien tilanteeseen liittyen eräs vihreä poliitikko, Johanna Sumuvuori, otti kantaa, että katukoirien lopettamisen sijaan pitäisi tehdä pitkäkestoisempia ratkaisuja ja ottaa käyttöön laaja sterilisaatio- ja rokotusohjelma. Voi hyvä helvetti sentään. Johanna voisi laskeutua sieltä Sumuvuoreltaan takaisin todellisuuteen. Minä pidän Suomea erittäin järjestaytyneenä maana kaikin puolin, joskus jopa liiankin. Ja silti Suomen kaikkia koiria ja kissoja ei ole rokotettu. Ei, vaikka rahastakaan se ei ole meillä kiinni. Millä helvetillä maassa, joka on epäjärjestäytynyt, korruptoitunut ja jossa mietitään vielä miten saataisiin ihmisille riittävästi ruokaa, vettä ja edes peruskoulutusta, järjestetään kattava sterilisaatio- ja rokotusohjelma miljoonille koirille? Pelastetaan koirat Ry:n sivuilla arvio Romanian koirien määrästä vaihtelee 2-5 miljoonan välillä! Miten tähän toimintaan löytyisi taloudelliset ja henkilöresurssit? Ja mitäs sitten kun kaikki koirat olisi steriloitu ja rokotettu? Järjestyisikö niille kaikille jostain koti? Muuttuisiko samalla ihmisten asenne maagisesti niin, ettei koiria enää potkittaisi ja kivitettäisi? Rohkenen epäillä.
Kerronpa teille esimerkin, millä tasolla eläinlääketiede on täällä. Täkäläisessä eläinsairaalassa parvovirusripulista kärsiviä koiranpentuja "hoidettiin" pitämällä ne häkeissä. Verta ripuloivat koiranpennut pienessä häkissä ulkona auringossa. Ei nesteytystä, ei edes varjoa ja tämä oli siis eläinsairaala. Todennäköisesti koiranpennut menehtyivät, voi vaan toivoa, että nopeasti. Eikö olisi kuitenkin ollut kaikkien kannalta parempi, jos sen kidutuksen, jota myös hoidoksi kutsutaan, sijaan loppu olisi tullut nopeasti? Ja tietenkin on tärkeää pitkällä tähtäimellä kehittää eläinlääketieteen tasoa ja ylipäätään eläinten kunnollista kohtelua. Mutta ne muutokset tapahtuvat niin hitaasti, että se ei auta tällä hetkellä kärsivää koiranpentua.
Yhdestä asiasta olen samaa mieltä koira-aktivistien kanssa. Lopettaminen ei saisi olla julmaa tappamista, vaan asiallista, nopeaa ja kivutonta lopettamista, jonka jälkeen ruumis hävitettäisiin asianmukaisesti tautien leviämisen ehkäisemiseksi. Voisiko tässä olla vähän realistisempi tavoite, jos nyt välttämättä halutaan puuttua Romanian tai minkään muunkaan valtion katukoira-asioihin? Ja onko näillä aktivisteilla mennyt ihan ohi se, että myös Suomessa talteenotettu eläin voidaan lopettaa 15 päivän säilytyksen jälkeen? Miksi kukaan ei elämöi tästä? Minä en perkele ymmärrä!
Charity starts at home. Voi tietysti kuulostaa jeesustelulta kehitysyhteistyötä tekevältä henkilöltä, mutta ainakin minulla on näkökulmaa aiheeseen. Jos on tarvetta auttaa eläimiä, niin tässä on linkki Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton sivuille, jonka kautta pääsee paikallisyhdistysten sivuille. Paikallisyhdistysten sivuilta löytyy uutta kotia etsiviä eläimiä ja siellä voi myös tarjota kodin eläimelle. Tässä asiassa ei todellakaan tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan.
www.sey.fi
Suvituuli
tiistai 13. toukokuuta 2014
Kaksiteräinen haulikko ja muita kertomuksia...
Every cloud has a silver lining. Niin, tai sitten voitas myös kääntää tämä niin, että kaikella kivalla on myös se paskempi puoli. Että onhan se Annapurna hieno ja sillei, mutta ah, kun palaa arkeen, niin muistaa taas, että missäs sitä oltiinkaan. Tervetuloa kuvamatkalle elämääni Kathmandussa.
Paluu arkeen. Myrkytys. Ilman muita suojavarusteita. Luteiden häätö itse, koska vuokraisäntä ei "usko luteisiin" niin hän ei myöskään mitään asialle tee.
"Mitä sullon noissa pusseissa?" No vaatteet, jotka keitin, tietenkin. Urpo. Mitäpä muutakaan.
Toiset vetää laajakirjoista antibioottia ja toiset vetää antibioottien koko kirjon. Kuulun jälkimmäisiin. Huono tuuri on toinen nimeni ja kampylobakteerit ystäviäni.
Jätehuolto à la Nepál.
Eläin à la Nepál. Tästä aiheesta saatte kuulla lisää.
Yli puolet maailman asukkaista on miehiä. Syy siihen monissa paikoissa mm. tyttösikiöiden abortointi. Nepalissa arvioidaan abortoitavan vuosittain 50000 tyttösikiötä, vaikka se on virallisesti kiellettyä. Ne "onnekkaat" tytöt, joita ei abortoida, pääsevät tekemään töitä aamusta iltaan, jotta nämä sankarit kaiffareineen voisivat istua, seistä, juoda teetä, pelata korttia yms. kaiket päivät...
...tai juoda chhaangia tai rakshia ja päätyä tähän kuntoon. Kuva otettu ennen puolta päivää.
Jos olet Nepalissa käymässä turistina, niin ehkä vältyt osalta tästä. EHKÄ. Jos kuitenkin jostain syystä olet päätynyt tekemään töitä, niin tämän kaiken lisäksi saat kokea "työskentelyn" riemun. Toivottavasti sarkasmini on käsinkosketeltavaa. Että ei muuta kuin Big Daddyn sanoin: "Hei hulinaa ja mummon päätä seinään!"
Suvituuli
Paluu arkeen. Myrkytys. Ilman muita suojavarusteita. Luteiden häätö itse, koska vuokraisäntä ei "usko luteisiin" niin hän ei myöskään mitään asialle tee.
"Mitä sullon noissa pusseissa?" No vaatteet, jotka keitin, tietenkin. Urpo. Mitäpä muutakaan.
Toiset vetää laajakirjoista antibioottia ja toiset vetää antibioottien koko kirjon. Kuulun jälkimmäisiin. Huono tuuri on toinen nimeni ja kampylobakteerit ystäviäni.
Jätehuolto à la Nepál.
Eläin à la Nepál. Tästä aiheesta saatte kuulla lisää.
Yli puolet maailman asukkaista on miehiä. Syy siihen monissa paikoissa mm. tyttösikiöiden abortointi. Nepalissa arvioidaan abortoitavan vuosittain 50000 tyttösikiötä, vaikka se on virallisesti kiellettyä. Ne "onnekkaat" tytöt, joita ei abortoida, pääsevät tekemään töitä aamusta iltaan, jotta nämä sankarit kaiffareineen voisivat istua, seistä, juoda teetä, pelata korttia yms. kaiket päivät...
...tai juoda chhaangia tai rakshia ja päätyä tähän kuntoon. Kuva otettu ennen puolta päivää.
Jos olet Nepalissa käymässä turistina, niin ehkä vältyt osalta tästä. EHKÄ. Jos kuitenkin jostain syystä olet päätynyt tekemään töitä, niin tämän kaiken lisäksi saat kokea "työskentelyn" riemun. Toivottavasti sarkasmini on käsinkosketeltavaa. Että ei muuta kuin Big Daddyn sanoin: "Hei hulinaa ja mummon päätä seinään!"
Suvituuli
torstai 8. toukokuuta 2014
Matka ei tapa, vauhti tappaa
Parasta työnteossahan on loma, jota meillekin on suotu Nepalissa oleskelumme ajaksi muikeat kaksi viikkoa. Tällainen mehtäläinen kun olen, niin tietenkin houkuttelin ja ehkä vähän painostin ja pakotin Pullan lähtemään vaeltamaan Annapurnan ympäri. Kukapa nyt ei haluaisi viettää lomaansa rinkka selässä kävellen? Ja kun kyseinen vaellus on ns. teahouse trek eli yöpyminen ja syöminen tapahtuvat matkalla olevissa majapaikoissa, niin rinkkahan oli kevyt (n. 10 kg) kun ei tarvinnut raahata ruokaa eikä leiriytymiskamppeita. Kokemus osoittautui niin uskomattoman hienoksi, että haluan jakaa sen kanssanne hyvät ihmiset. Jos ei minkään muun, niin tämän takia kannattaa kestää Kathmandun melua, kaaosta ja kuolleita rottia kadulla…
Päivä 1 Besi Sahar – Ngadi Bazar
Edellisenä päivänä matkustimme bussilla Pokharaan, vaikka se teki vähän mutkaa, mutta halusimme pois Kathmandusta rentoutumaan ennen vaellusta. Otimme ehkä myös pari neuvoa-antavaa ja kun totesimme olevamme riittävän neuvokkaita, vuokrasimme auton kuskeineen toimittamaan meidät seuraavana aamuna Besi Sahariin, josta itse vaellus alkaa. Auto osoittautui hyväksi ja nopeaksi vedoksi, sillä edellispäivänä olimme saaneet nauttia jo aivan riittävät 8 tuntia paikallisen bussin tunnelmasta.
Koska kehitys on kehittynyt täälläkin päin maailmaa, niin ennen tiettömillä teillä kulkee nykyään tie ja kiinalaiset ovat rynnänneet valjastamaan vesivoimaa Bhulbulen ja Ngadi Bazarin tienoille. Se teki ensimmäisestä etapista lähinnä pölyisen ja tavallaan surkean ohikulkevine rekkoineen ja valtavine rakennustyömaineen. Ensimmäinen yö vietettiin peltivajassa, jonka nimi oli Hotel Hilton. Emäntä oli maailman sympaattisin ja ihanin nainen, jonka olisin halunnut ottaa mukaan ja pelastaa juopolta väkivaltaiselta mieheltään, jota ei kyllä oikeestaan voi edes mieheksi kutsua. Säälittävä runkkari on osuvampi. Onneksi villimintusta keitetty tee sai alkeellisimmatkin olosuhteet tuntumaan juhlalta.
Päivä 2 Ngadi Bazar – Jagat
Toisena päivänä työmaat jäivät taakse ja tie jäi kulkemaan joen toisella puolella. Matkaan oli Ngadista tarttunut myös hollantilainen nuorimies. Me etenimme rauhassa auringon paistaessa ja löysimme maailman ihanimman vesiputouksen, jonka alapuolella vilvoitella väsyneitä koipia. Tässä vaiheessa tarinaa rinkan paino vielä tuntuu ja jalat ei vielä ole tottunut tamppaamiseen. Illaksi saavuimme Jagatiin, josta löytyi mukava puinen eli vanerista tehty majapaikka. Ja lämmin suihku, voihan pyhä lehmä sentään!
Päivä 3 Jagat – Dharapani
.JPG)
Kolmannen päivän reitti tarjosi mielestäni reitin upeimpia luontoelämyksiä. Matkan varrella kuljimme rehevien, pienien (ja isojen, yli 200 m) vesiputousten täyttämillä rinteillä, jossa viihtyy banaanit ja erilaiset kosteiden paikkojen kasvit. Sieltä matka jatkui luonnonvaraisen Cannabis sativan täyttämille aukeille, jotka aikanaan vaihtuivat bambujen täyttämiksi rinteiksi, jossa vuohet laidunsivat. Ja koko matkan alapuolellamme kohisi vielä tässä vaiheessa vuolaana virtaava Marsyangdi-joki. Vaikka päivää olisi vielä ollut jäljellä, päätimme jäädä Dharapaniin, koska sateen uhka oli ilmeinen. Täällä tapasimme ensimmäistä kertaa sveitsiläis-chileläispariskunnan, joka tuli tutuksi myös loppuvaelluksella. Ihania ihmisiä kerta kaikkiaan.
Päivä 4 Dharapani – Chame
Neljäs päivä ei auennut yhtä reippaana kuin edelliset, sillä olin ollut huonovointinen ja nukkunut huonosti. Onneksi se meni ohi, joskin jättäen hieman nuutuneen olon. Lähdimme kuitenkin matkaan, joskin rauhallisesti, sillä edessä oli 810 metriä nousua. Heti Dharapanin jälkeen on ACAPin ilmoittautumiskioski, jonka seinällä komeili ilmoitus kadonneesta retkeilijästä. Muistutus siitä, ettei kannata lähteä yksin ja että vuorilla liikkumisessa on oikeasti riskejä ja että ihmisiä kuolee ja katoaa joka vuosi. Päätin myös, etten enää kertaakaan käytä kantajien ”oikopolkuja”. Ihan järjetöntä, miten vaikeakulkuisessa ja jyrkässä maastossa kantajat välillä kulkee, kun minun säälittävällä kantamuksella olin oikeasti kauhusta jäykkänä ja varma, että putoan kohta 200 m ei minnekään. Toisin sanoen, pysyin siis jatkossa merkityllä reitillä, ihan sama vaikka se matkassa tekikin lisää.
Päivä 5 Chame – Upper Pisang
Tämän päivän matka taittui heti Bhratangin jälkeen kirjaimellisesti vuorten syleilyssä. Toisella puolella Annapurna himal ja toisella Manaslu. Ensimmäiset jakit käppästeli vastaan ennen puoltapäivää ja matkalla ihastelin ihania käkkäräkoivuja, kevätesikkoja ja jonkin sortin iiriksiä, joita ei ikinä uskoisi tulevan vastaan kolmen kilometrin korkeudessa. Kompassi alkoi heti kolmessa tonnissa saada vuoristotaudin oireita. Siihen ilmestyi ilmakupla. Nyt haluaisinkin tietää, onko Silva testannut kompassinsa vuoristo-olosuhteissa? Vai onko minun kompassissa vikaa? Pelottavaa. Ja Big Daddylle sellasia terveisiä, että uudelle kompassille tarvetta, Jukolassa on varmaan hyviä tarjouksia. Huomasin myös, että kun ollaan 3 km aurinkoa lähempänä, niin se tarkoittaa, että olmi ottaa väriä helpommin. Nyt mun kämmenselkiä koristaa juhlallisen urpot vaellussauvojen käsilenkin aiheuttamat rusketusraidat. Kaikesta huolimatta saavuimme iltapäivällä Upper Pisangiin, joka ensi näkemältä vaikuttaa ihan hylätyltä kivikasalta, muttei sitä todistettavasti ole.
Päivä 6 Upper Pisang – Manang
Aamu alkoi sateen viilentämässä (oli yöllä ihan pakkasen puolella) ulkoilmassa vajaalla 400 metrin nousulla Ghyaruun, josta taas kerran oli niin käsittämättömän kauniit näkymät, että sydän pakahtui. Tosin ei pakahtunut niin paljon, kun sillon kun oikea herrasmies ottaa lakin päästä kätellessään. Siinä temppelin nurkalla oli hyvä hörppiä kupilliset teetä, jota muuten matkan aikana tuli nautittua ainakin litra per päivä per lärvi. Se on hyvää, lämmittävää ja samalla virkistävää, ja reilulla sokerilla maustettuna se myös toimii energiajuomana. Tosin nyt on teekiintiö täynnä toistaiseksi ja aion keskittyä kahvinjuontiin. Kuudennen päivän luontobongausten ykkönen oli puolilammas eli baraali eli Pseudois nayaur. Tai oikeammin kuusi baraalia. Baraalien lailla suorastaan kirmasimme eteenpäin viettämään pari välttämätöntä akklimatisointipäivää Manangissa, joka on kaupunkina suurin piirtein yhtä viehättävä kuin pernarutto. Sen kaupungin hyvät puolet on runsas leipomotarjonta ja ja ja… ai niin, muuta hyvää siinä ei olekaan. No, sen verran siinä on hyvää, että Himalayan Rescue Association pitää siellä klinikkaa ja me käytiin tietenkin kuuntelemassa vuoristotautivalistusluento, jonka jälkeen oli vapaaehtoinen varojenkeräys. Sadalla rupialla sai testauttaa veren happisaturaation ja parhaat lukemat vetänyt voitti suklaapatukan. Pulla veti suklaat kotiinpäin lukemalla 95. Suvituuli jäi harmittavasti pisteen päähän suklaasta. Tässä Manangiksi kutsutussa perslävessä oli kuitenkin hengattava pari yötä, jotta saisi selville, miten keho reagoi ohueen ilmaan, ennenkö lähtee ylemmäs. Kurjuuden maksimoinniksi sää oli kylmä ja sateinen, mutta toisaalta lepo tuli tarpeeseen viiden päivän tarpomisen jälkeen.
Päivä 7 Manang – Yak Kharka
Manangista ei kovin paljon tarvitse nousta, niin tulee puuraja vastaan. Ei siis enää puita, pelkkää puskakatajaa, tyrnipensasta, jakkeja ja vuohia ja tietenkin lumihuippuisia vuoria. Päivän määränpää oli Yak Kharka eli jakkilaitumet. Jollain tavalla sympaattinen kylä (lue: 5 taloa) josta löytyi majapaikka. Ei se nyt ole niin justiinsa, jos ikkunanpokan ja seinän väliin on jäänyt sormenlevyinen rako. Onneks oli jesaria mukana, niin ei vetänyt ihan niin paljon. Tän paikan erikoisuuksia oli ”hot bucket shower”. Eli ämpärillinen kuumaa vettä peseytymiseen. Hyvä ajatus, mutta toteutuspuolessa on vielä hiomista. Kylpyhuone nimittäin oli yhtä kuin vessa. Ja siis vessa on reikä lattiassa, usein aika epämiellyttävä paikka. Joten jos olevinaan peseytyy ja sen jälkeen tuntuu, että haisee kuselle, niin eikö se ole sitten ihan sama, vaikkei peseytyisikään?
Päivä 8 Yak Kharka – Thorung Phedi
Kahdeksantena päivänä oltiin jännän äärellä. Ensinnäkin Thorung Phedi on 4450 metrin korkeudessa. Toisekseen päästäkseen sinne on käveltävä erittäin epästabiililla polulla, epästabiililla rinteellä, joka on maanvyöryaltis ja useissa kohdissa jo lähtenyt luisuun. Mutta kun näistä selviää, on suorastaan hämmentävää, että saapuu paikkaan, jossa voi istua lämmitetyssä ravintolassa syömässä kasvishampurilaista ja kuunnella Neil Youngia. Vähän kyllä jännitti vuoristotauti, vaikka omalla kohdalla oireita ei ollut pientä päänsärkyä enempää. Edellisinä päivinä oli Thorung Phedistä käyty evakuoimassa porukkaa helikopterilla vuoristotaudin takia ihan useampaan otteeseen. Ja porukkaa heittää veivin vuoristotaudin takia joka vuosi, joten ihan on syytäkin olla huolissaan.
Päivä 9 Thorung Phedi – Mutkinath
Nousujen nousu. Yksi vertikaalinen kilometri ylöspäin ja yli puolitoista kilometriä alaspäin edessä. Monta tuntia matkasta tehdään lumisella polulla, mikä ei tietenkään meitä haitannut, mutta vaikeaksi matkanteon tekee ohut ilma ja rinteiden jyrkkyys. Thorung Lan korkeudella, joka nousee lähes 5,5 kilometriin happea on ilmassa vain noin 50 % merenpinnan tasosta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jokaisen 30 metrin kulkemisen jälkeen on olo kuin olisi juuri juossut Venlojen viestin ankkuriosuuden kilometrin mittaisen rajun ja hurmioituneen loppukirin. On pakko pysähtyä haukkomaan henkeä, vaikka askelpituus on ehkä parhaimmillaankin 30 cm. Kun on noin 15 kertaa luullut saavuttavansa korkeimman kohdan ja joutunut pettymään huomatessaan, että töppyrän takana on uusi töppyrä, on ihan mielettömän hienoa, kun vihdoin näkee korkeimman kohdan merkiksi liehuvat rukousliput. Mä selvisin, mä selvisin!
Ilo 5416 metrin saavuttamisesta muuttui pian tuskaiseksi alamäkipainajaiseksi. Yli puolitoista vertikaalikilometriä alaspäin on, miten sen nyt kauniisti sanoisi, perseestä. Se nimittäin alkaa tuntua polvissa, jopa ihmisellä, jolla ei ole ollut polvien kanssa ongelmia. Ja se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Mutta onneksi Muktinathissa odotti mieletön hippimesta ja kuuma suihku.
Päivä 10 Muktinath - Jomsom
Ei enää kävelyä alamäkeen. Vuokrattiin siis pyörät, tosin ylihintaiset ja paskat, mutta oli siinä kuitenkin kaksi pyörää ja runko, joten kai se lasketaan. Ajateltiin, että kun luvassa on taas kilometri laskua, niin sehän on helppo homma. Yeah, right... Kaligandakin laaksossa tuulee aamupäivisin kevyesti pohjoisesta ja iltapäivisin alkaa sellainen etelätuuli, että meinasin kaatua pelkästään sen takia useaan otteeseen. Mutta maisemat oli kohdallaan. Määränpää oli tosin lievästi väsynyt mesta. Mutta tänne loppui meidän lihasvoimalla kulkeminen ja täältä alkoi sitten ihan toinen tarina, jolla en aio väsyttää teitä enää enempää.
Pahoittelen paskaa asettelua, ei äly eikä kärsivällisyys riitä koodaamaan sitä paremmaksi.
Suvituuli
Päivä 1 Besi Sahar – Ngadi Bazar
Edellisenä päivänä matkustimme bussilla Pokharaan, vaikka se teki vähän mutkaa, mutta halusimme pois Kathmandusta rentoutumaan ennen vaellusta. Otimme ehkä myös pari neuvoa-antavaa ja kun totesimme olevamme riittävän neuvokkaita, vuokrasimme auton kuskeineen toimittamaan meidät seuraavana aamuna Besi Sahariin, josta itse vaellus alkaa. Auto osoittautui hyväksi ja nopeaksi vedoksi, sillä edellispäivänä olimme saaneet nauttia jo aivan riittävät 8 tuntia paikallisen bussin tunnelmasta.
Koska kehitys on kehittynyt täälläkin päin maailmaa, niin ennen tiettömillä teillä kulkee nykyään tie ja kiinalaiset ovat rynnänneet valjastamaan vesivoimaa Bhulbulen ja Ngadi Bazarin tienoille. Se teki ensimmäisestä etapista lähinnä pölyisen ja tavallaan surkean ohikulkevine rekkoineen ja valtavine rakennustyömaineen. Ensimmäinen yö vietettiin peltivajassa, jonka nimi oli Hotel Hilton. Emäntä oli maailman sympaattisin ja ihanin nainen, jonka olisin halunnut ottaa mukaan ja pelastaa juopolta väkivaltaiselta mieheltään, jota ei kyllä oikeestaan voi edes mieheksi kutsua. Säälittävä runkkari on osuvampi. Onneksi villimintusta keitetty tee sai alkeellisimmatkin olosuhteet tuntumaan juhlalta.
Päivä 2 Ngadi Bazar – Jagat
Toisena päivänä työmaat jäivät taakse ja tie jäi kulkemaan joen toisella puolella. Matkaan oli Ngadista tarttunut myös hollantilainen nuorimies. Me etenimme rauhassa auringon paistaessa ja löysimme maailman ihanimman vesiputouksen, jonka alapuolella vilvoitella väsyneitä koipia. Tässä vaiheessa tarinaa rinkan paino vielä tuntuu ja jalat ei vielä ole tottunut tamppaamiseen. Illaksi saavuimme Jagatiin, josta löytyi mukava puinen eli vanerista tehty majapaikka. Ja lämmin suihku, voihan pyhä lehmä sentään!
Päivä 3 Jagat – Dharapani
.JPG)
Kolmannen päivän reitti tarjosi mielestäni reitin upeimpia luontoelämyksiä. Matkan varrella kuljimme rehevien, pienien (ja isojen, yli 200 m) vesiputousten täyttämillä rinteillä, jossa viihtyy banaanit ja erilaiset kosteiden paikkojen kasvit. Sieltä matka jatkui luonnonvaraisen Cannabis sativan täyttämille aukeille, jotka aikanaan vaihtuivat bambujen täyttämiksi rinteiksi, jossa vuohet laidunsivat. Ja koko matkan alapuolellamme kohisi vielä tässä vaiheessa vuolaana virtaava Marsyangdi-joki. Vaikka päivää olisi vielä ollut jäljellä, päätimme jäädä Dharapaniin, koska sateen uhka oli ilmeinen. Täällä tapasimme ensimmäistä kertaa sveitsiläis-chileläispariskunnan, joka tuli tutuksi myös loppuvaelluksella. Ihania ihmisiä kerta kaikkiaan.
Päivä 4 Dharapani – Chame
Neljäs päivä ei auennut yhtä reippaana kuin edelliset, sillä olin ollut huonovointinen ja nukkunut huonosti. Onneksi se meni ohi, joskin jättäen hieman nuutuneen olon. Lähdimme kuitenkin matkaan, joskin rauhallisesti, sillä edessä oli 810 metriä nousua. Heti Dharapanin jälkeen on ACAPin ilmoittautumiskioski, jonka seinällä komeili ilmoitus kadonneesta retkeilijästä. Muistutus siitä, ettei kannata lähteä yksin ja että vuorilla liikkumisessa on oikeasti riskejä ja että ihmisiä kuolee ja katoaa joka vuosi. Päätin myös, etten enää kertaakaan käytä kantajien ”oikopolkuja”. Ihan järjetöntä, miten vaikeakulkuisessa ja jyrkässä maastossa kantajat välillä kulkee, kun minun säälittävällä kantamuksella olin oikeasti kauhusta jäykkänä ja varma, että putoan kohta 200 m ei minnekään. Toisin sanoen, pysyin siis jatkossa merkityllä reitillä, ihan sama vaikka se matkassa tekikin lisää.
Päivä 5 Chame – Upper Pisang
Tämän päivän matka taittui heti Bhratangin jälkeen kirjaimellisesti vuorten syleilyssä. Toisella puolella Annapurna himal ja toisella Manaslu. Ensimmäiset jakit käppästeli vastaan ennen puoltapäivää ja matkalla ihastelin ihania käkkäräkoivuja, kevätesikkoja ja jonkin sortin iiriksiä, joita ei ikinä uskoisi tulevan vastaan kolmen kilometrin korkeudessa. Kompassi alkoi heti kolmessa tonnissa saada vuoristotaudin oireita. Siihen ilmestyi ilmakupla. Nyt haluaisinkin tietää, onko Silva testannut kompassinsa vuoristo-olosuhteissa? Vai onko minun kompassissa vikaa? Pelottavaa. Ja Big Daddylle sellasia terveisiä, että uudelle kompassille tarvetta, Jukolassa on varmaan hyviä tarjouksia. Huomasin myös, että kun ollaan 3 km aurinkoa lähempänä, niin se tarkoittaa, että olmi ottaa väriä helpommin. Nyt mun kämmenselkiä koristaa juhlallisen urpot vaellussauvojen käsilenkin aiheuttamat rusketusraidat. Kaikesta huolimatta saavuimme iltapäivällä Upper Pisangiin, joka ensi näkemältä vaikuttaa ihan hylätyltä kivikasalta, muttei sitä todistettavasti ole.
Päivä 6 Upper Pisang – Manang
Aamu alkoi sateen viilentämässä (oli yöllä ihan pakkasen puolella) ulkoilmassa vajaalla 400 metrin nousulla Ghyaruun, josta taas kerran oli niin käsittämättömän kauniit näkymät, että sydän pakahtui. Tosin ei pakahtunut niin paljon, kun sillon kun oikea herrasmies ottaa lakin päästä kätellessään. Siinä temppelin nurkalla oli hyvä hörppiä kupilliset teetä, jota muuten matkan aikana tuli nautittua ainakin litra per päivä per lärvi. Se on hyvää, lämmittävää ja samalla virkistävää, ja reilulla sokerilla maustettuna se myös toimii energiajuomana. Tosin nyt on teekiintiö täynnä toistaiseksi ja aion keskittyä kahvinjuontiin. Kuudennen päivän luontobongausten ykkönen oli puolilammas eli baraali eli Pseudois nayaur. Tai oikeammin kuusi baraalia. Baraalien lailla suorastaan kirmasimme eteenpäin viettämään pari välttämätöntä akklimatisointipäivää Manangissa, joka on kaupunkina suurin piirtein yhtä viehättävä kuin pernarutto. Sen kaupungin hyvät puolet on runsas leipomotarjonta ja ja ja… ai niin, muuta hyvää siinä ei olekaan. No, sen verran siinä on hyvää, että Himalayan Rescue Association pitää siellä klinikkaa ja me käytiin tietenkin kuuntelemassa vuoristotautivalistusluento, jonka jälkeen oli vapaaehtoinen varojenkeräys. Sadalla rupialla sai testauttaa veren happisaturaation ja parhaat lukemat vetänyt voitti suklaapatukan. Pulla veti suklaat kotiinpäin lukemalla 95. Suvituuli jäi harmittavasti pisteen päähän suklaasta. Tässä Manangiksi kutsutussa perslävessä oli kuitenkin hengattava pari yötä, jotta saisi selville, miten keho reagoi ohueen ilmaan, ennenkö lähtee ylemmäs. Kurjuuden maksimoinniksi sää oli kylmä ja sateinen, mutta toisaalta lepo tuli tarpeeseen viiden päivän tarpomisen jälkeen.
Päivä 7 Manang – Yak Kharka
Manangista ei kovin paljon tarvitse nousta, niin tulee puuraja vastaan. Ei siis enää puita, pelkkää puskakatajaa, tyrnipensasta, jakkeja ja vuohia ja tietenkin lumihuippuisia vuoria. Päivän määränpää oli Yak Kharka eli jakkilaitumet. Jollain tavalla sympaattinen kylä (lue: 5 taloa) josta löytyi majapaikka. Ei se nyt ole niin justiinsa, jos ikkunanpokan ja seinän väliin on jäänyt sormenlevyinen rako. Onneks oli jesaria mukana, niin ei vetänyt ihan niin paljon. Tän paikan erikoisuuksia oli ”hot bucket shower”. Eli ämpärillinen kuumaa vettä peseytymiseen. Hyvä ajatus, mutta toteutuspuolessa on vielä hiomista. Kylpyhuone nimittäin oli yhtä kuin vessa. Ja siis vessa on reikä lattiassa, usein aika epämiellyttävä paikka. Joten jos olevinaan peseytyy ja sen jälkeen tuntuu, että haisee kuselle, niin eikö se ole sitten ihan sama, vaikkei peseytyisikään?
Päivä 8 Yak Kharka – Thorung Phedi
Kahdeksantena päivänä oltiin jännän äärellä. Ensinnäkin Thorung Phedi on 4450 metrin korkeudessa. Toisekseen päästäkseen sinne on käveltävä erittäin epästabiililla polulla, epästabiililla rinteellä, joka on maanvyöryaltis ja useissa kohdissa jo lähtenyt luisuun. Mutta kun näistä selviää, on suorastaan hämmentävää, että saapuu paikkaan, jossa voi istua lämmitetyssä ravintolassa syömässä kasvishampurilaista ja kuunnella Neil Youngia. Vähän kyllä jännitti vuoristotauti, vaikka omalla kohdalla oireita ei ollut pientä päänsärkyä enempää. Edellisinä päivinä oli Thorung Phedistä käyty evakuoimassa porukkaa helikopterilla vuoristotaudin takia ihan useampaan otteeseen. Ja porukkaa heittää veivin vuoristotaudin takia joka vuosi, joten ihan on syytäkin olla huolissaan.
Päivä 9 Thorung Phedi – Mutkinath
Nousujen nousu. Yksi vertikaalinen kilometri ylöspäin ja yli puolitoista kilometriä alaspäin edessä. Monta tuntia matkasta tehdään lumisella polulla, mikä ei tietenkään meitä haitannut, mutta vaikeaksi matkanteon tekee ohut ilma ja rinteiden jyrkkyys. Thorung Lan korkeudella, joka nousee lähes 5,5 kilometriin happea on ilmassa vain noin 50 % merenpinnan tasosta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jokaisen 30 metrin kulkemisen jälkeen on olo kuin olisi juuri juossut Venlojen viestin ankkuriosuuden kilometrin mittaisen rajun ja hurmioituneen loppukirin. On pakko pysähtyä haukkomaan henkeä, vaikka askelpituus on ehkä parhaimmillaankin 30 cm. Kun on noin 15 kertaa luullut saavuttavansa korkeimman kohdan ja joutunut pettymään huomatessaan, että töppyrän takana on uusi töppyrä, on ihan mielettömän hienoa, kun vihdoin näkee korkeimman kohdan merkiksi liehuvat rukousliput. Mä selvisin, mä selvisin!
Ilo 5416 metrin saavuttamisesta muuttui pian tuskaiseksi alamäkipainajaiseksi. Yli puolitoista vertikaalikilometriä alaspäin on, miten sen nyt kauniisti sanoisi, perseestä. Se nimittäin alkaa tuntua polvissa, jopa ihmisellä, jolla ei ole ollut polvien kanssa ongelmia. Ja se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Mutta onneksi Muktinathissa odotti mieletön hippimesta ja kuuma suihku.
Päivä 10 Muktinath - Jomsom
Ei enää kävelyä alamäkeen. Vuokrattiin siis pyörät, tosin ylihintaiset ja paskat, mutta oli siinä kuitenkin kaksi pyörää ja runko, joten kai se lasketaan. Ajateltiin, että kun luvassa on taas kilometri laskua, niin sehän on helppo homma. Yeah, right... Kaligandakin laaksossa tuulee aamupäivisin kevyesti pohjoisesta ja iltapäivisin alkaa sellainen etelätuuli, että meinasin kaatua pelkästään sen takia useaan otteeseen. Mutta maisemat oli kohdallaan. Määränpää oli tosin lievästi väsynyt mesta. Mutta tänne loppui meidän lihasvoimalla kulkeminen ja täältä alkoi sitten ihan toinen tarina, jolla en aio väsyttää teitä enää enempää.
Pahoittelen paskaa asettelua, ei äly eikä kärsivällisyys riitä koodaamaan sitä paremmaksi.
Suvituuli
tiistai 15. huhtikuuta 2014
"Kuka hullu nyt pyöräilee ylämäkeen?"
Puolitoista kuukautta Nepalia takana ja tänä viikonloppuna olimme ensimmäistä kertaa kahden päivän minilomalla, jota myös viikonlopuksi kutsutaan. Tai Suomessa kutsutaan. Täällä tehdään kuusipäiväistä työviikkoa, joten ainut vapaapäivä on lauantai. Koska sunnuntai oli nepalilaisen uudenvuoden aatto, kukaan ei kuitenkaan tehnyt mitään, joten hetki oli otollinen livistämiseen.
Nagarkotiin on matkaa noin 25 kilsaa, josta noin viimeisen kymmenen kilometrin matkalla noustaan kilometri. Kuulostaa kivalta! Suomalaisen käsitys rentouttavasta viikonlopusta; 30 astetta lämmintä ja 25 kilsaa ylämäkeä. Pikachu ei nepalina voinut ymmärtää, miksi joku haluaisi pyöräillä ylämäkeen, kun alamäkeen meneminen on niin paljon helpompaa. Niinpä. Tässä kiteytyy kulttuuriemme erot. Siinä saattaa myös olla osasyy siihen, miksi asiat joskus tapahtuu melkosella viiveellä: kun ketään ei huvita oikein tehdä mitään liian rasittavaa. En jaksanut alkaa selittää, miten musta on jollain sairaalla tavalla kiva pyöräillä kouluun 20 asteen pakkasessa, että kuinka voin olla tyytyväinen itseeni, kun säästin luontoa ja sain hyötyliikuntaa, vaikka olosuhteet oli vähemmän mairittelevat. Se olis voinu mennä kevyesti yli ymmärryksen.
Nagarkotin parasta antiahan on mahtavat maisemat Himalajalle. Muutenhan se on ihan vain tavallinen pikkuinen kylä. Himalajasta ei näkynyt vilaustakaan, sillä pilvet peitti näkymät kokonaan koko sen ajan kun me oltiin siellä. No ei se mitään, viikon päästä meitsi katselee niitä paljon lähempää (Annapurna baby!). Viikonloppu meni lähinnä hiljaisuudesta, yhdestä ansaitusta oluesta, sipseistä ja suklaasta nauttien, jotka on täällä todellisia ylellisyystarvikkeita. Tää buddhalaisuus varmaan on tarttuvaa, kun sitä ilmeisesti pystyy pysymään kohtuudessa. Kultainen keskitie ja sitä rataa. Seuraavassa laadultaan heikkoa kuvamateriaalia matkan varrelta.
Uskollinen ystävä ja peruseväät; mehua ja keksejä
Puolimatkan krouvi eli Nagarkot 11 km
Tätä katsellessahan tulee melkein ikävä Pieksämäkeä
Eminemille terveisiä että täältäkin saa chipsui ja olutta
Changunarayan
"Oy dude, ya sellin any corn here?"
Lopuksi mielikuvitusmatka mun elämään. Kuvittele, että juot mielelläsi hyvää kahvia ja et ole saanut päivään minkäänlaista kahvia. Menet paikkaan, joka mainostaa tarjoavansa hyvää paikallista luomukahvia. Tilaatte kaksi; yhden mustana ja yhden maidolla. Odotatte puoli tuntia. Pöytään tuodaan yksi kahvi ja kupissa maitoa. Kuluu kymmenen minuuttia ja tulee toinen kahvi. Maistat kahvia. Se on kamalinta myrkkyä mitä olen koskaan saanut. Ja sen tekemiseen on käytetty puoli tuntia. Huomaat, ettei oikeastaan vituta, vaan naurattaa. Tää on tämmöstä aina välillä.
Suvituuli
Nagarkotiin on matkaa noin 25 kilsaa, josta noin viimeisen kymmenen kilometrin matkalla noustaan kilometri. Kuulostaa kivalta! Suomalaisen käsitys rentouttavasta viikonlopusta; 30 astetta lämmintä ja 25 kilsaa ylämäkeä. Pikachu ei nepalina voinut ymmärtää, miksi joku haluaisi pyöräillä ylämäkeen, kun alamäkeen meneminen on niin paljon helpompaa. Niinpä. Tässä kiteytyy kulttuuriemme erot. Siinä saattaa myös olla osasyy siihen, miksi asiat joskus tapahtuu melkosella viiveellä: kun ketään ei huvita oikein tehdä mitään liian rasittavaa. En jaksanut alkaa selittää, miten musta on jollain sairaalla tavalla kiva pyöräillä kouluun 20 asteen pakkasessa, että kuinka voin olla tyytyväinen itseeni, kun säästin luontoa ja sain hyötyliikuntaa, vaikka olosuhteet oli vähemmän mairittelevat. Se olis voinu mennä kevyesti yli ymmärryksen.
Nagarkotin parasta antiahan on mahtavat maisemat Himalajalle. Muutenhan se on ihan vain tavallinen pikkuinen kylä. Himalajasta ei näkynyt vilaustakaan, sillä pilvet peitti näkymät kokonaan koko sen ajan kun me oltiin siellä. No ei se mitään, viikon päästä meitsi katselee niitä paljon lähempää (Annapurna baby!). Viikonloppu meni lähinnä hiljaisuudesta, yhdestä ansaitusta oluesta, sipseistä ja suklaasta nauttien, jotka on täällä todellisia ylellisyystarvikkeita. Tää buddhalaisuus varmaan on tarttuvaa, kun sitä ilmeisesti pystyy pysymään kohtuudessa. Kultainen keskitie ja sitä rataa. Seuraavassa laadultaan heikkoa kuvamateriaalia matkan varrelta.
Uskollinen ystävä ja peruseväät; mehua ja keksejä
Puolimatkan krouvi eli Nagarkot 11 km
Tätä katsellessahan tulee melkein ikävä Pieksämäkeä
Eminemille terveisiä että täältäkin saa chipsui ja olutta
Changunarayan
"Oy dude, ya sellin any corn here?"
Lopuksi mielikuvitusmatka mun elämään. Kuvittele, että juot mielelläsi hyvää kahvia ja et ole saanut päivään minkäänlaista kahvia. Menet paikkaan, joka mainostaa tarjoavansa hyvää paikallista luomukahvia. Tilaatte kaksi; yhden mustana ja yhden maidolla. Odotatte puoli tuntia. Pöytään tuodaan yksi kahvi ja kupissa maitoa. Kuluu kymmenen minuuttia ja tulee toinen kahvi. Maistat kahvia. Se on kamalinta myrkkyä mitä olen koskaan saanut. Ja sen tekemiseen on käytetty puoli tuntia. Huomaat, ettei oikeastaan vituta, vaan naurattaa. Tää on tämmöstä aina välillä.
Suvituuli
tiistai 8. huhtikuuta 2014
Om om om
Jos alkaisin jaaritella kaikista niistä hankaluuksista, joita kohtaan liittyen arkielämään ja työhön, jaaritus olisi pitkä ja tylsä. Eikä se kenellekään tulisi yllätyksenä, että kehittyvässä maassa on ongelmia. Kunhan ei lopullisesti sulje silmiään ongelmilta, voi hyvin suhtautua elämään nepalilaisella valoisuudella ja keskittyä kaikkeen hyvään.
1) Luonto. Need I say more? Jos yhtään tuntee ko. Suvituulihaukkaa, niin voi kuvitella sen pällistelyn ja huokailun määrän joka kerta kun nään jonkun kivan kasvin (kardemummakasvi, miettikää, siis kardemumma!), kivan eläimen (sakaali, siis miettikää, sakaali! SAKAALI!), lumihuippuiset vuoret (siis noi huiput on jumaliste 8 kilometriä korkeita, 8 KILOMETRIÄ) ja niin edelleen.
2) Ihmiset. Nepalit on ihan uskomattoman ystävällisiä olematta kuitenkaan tunkeilevia tai päällekäyviä. Pitkiä katseita kyllä saa, kun sattuu olemaan tämmönen transparente. Eräänkin kerran olin viettänyt pari tuntia tekemässä eroosionestosuunnitelmia devichourin miekkosten ja meidän buddha-insinöörin kansa ja noin kahden tunnin jälkeen mulle selvis, et ne oli pari tuntia miettiny, onko mun hiukset oikeesti tämmöset. Mut eivät ilenneet kysyä ihan heti.
3) Pyöräily. Ensinnäkin tän liikennekaaoksen keskellä pyöräily tuntuu turvallisemmalta kun Suomessa. Vauhdit ei ole yhtä kovia ja ihmiset havainnoi ja antaa tilaa. Toisin kun kotopuolessa, jossa pyöräilijöitä vihaavat sekä autoilijat että jalankulkijat ja hyvä ettei metsän eläimetkin. Toisekseen pyörällä pääsee pikkukylien takapihoille vuohien sekaan, peltojen läpi katselemaan papukaijoja ja seuraamaan jokapäiväisiä jumalienhyvittelymenoja aitiopaikalta. Kolmanneksi onhan se nyt ihan järjettömän siistiä rullailla Krishna-Harilla niin kovaa kun uskaltaa vuorenrinteiltä polkuja alas ja väistellä kanoja ja hanhia.
4) Jooga. Jos Buddha on syntynyt Nepalissa, niin tällä paikalla täytyy olla hyvä karma joogaamiseen. MOT. Jos mun pitäs antaa ihmiskunnalle yksi neuvo, niin se olisi: joogaa. Siinä laajemmassa merkityksessään, eli ei vain fyysisenä harjoituksena. May all beings everywhere be happy and free, Om peace, peace, perfect peace.
5) Kaikki järjestyy. No, ei ehkä ihan kaikki, mutta ainakaan ihmiset ei revi stressiä jostain ihan käsittämättömän naurettavista ensimmäisen maailman ongelmista. Esimerkki: työkaverimme Pikachun moottoripyörän avain katkesi virtalukkoon. Oli myöhä ja piti päästä kotiin. Sen sijaan, että tapahtunutta olisi seurannut puolen tunnin kiroaminen ja jatkotoimenpiteiden manaaminen ennakkoon, tilanne lähinnä huvitti. Hehe, siinä se nyt on, puolikas avain. Otetaan taksi ja korjataan se huomenna.
Subituuli
torstai 27. maaliskuuta 2014
Jos otat, et aja. Ja jos ajat, niin ilman valoja ja jalkakäytävällä.
Kuten nokkelimmat teistä ehkä jo tietävätkin, niin liikennekulttuuri tässä maailmankolkassa poikkeaa hieman suomalaisesta. Valaisenpa hieman asiaa.
Ensinnäkin liikenne on vasemmanpuoleinen. Tai siis periaatteessa on ja käytännössä noin 80-prosenttisesti vasemmanpuoleinen. Hyvin usein ihmiset ajavat ihan surutta vastaantulijoiden kaistalla tai moottoripyörät jopa jalkakäytävällä, jos oma kaista sattuu olemaan tukossa tai jos oma puoli tiestä on huonossa kunnossa tai jos se vaan sattuu olemaan kätevämpää.
Toisekseen ilman riikkaria et selviä. Äänimerkin antaminen on erittäin oleellista ja sen merkitys vaihtelee hieman tilanteesta riippuen. Usein se on ilmoitus, että "Tee tilaa, olen takanasi ja menossa ohi!" tai että "Olen täällä mutkan/kulman takana tulossa, varo!" tai että "Helvettiin siitä edestä!"
Kolmanneksi erittäin hyvä tapa liikkua on skootteri tai moottoripyörä, joista useimmat täällä taitavat olla meidän mittapuulla joko kevytmoottoripyöriä tai pieniä moottoripyöriä eli jossain 100 ja 150 välissä. "Hauska" pieni yksityiskohta on se, että vain kuljettajalla tulee olla kypärä. Pari kertaa olen joutunut kyytiläiseksi ilman kypärää (Sorry Big Mama ja Big Daddy) ja koko ajan on pyörinyt elämän filmi mustavalkoisena mielessä taustamusiikkina mantra: "Muneipitästehdänäinmuneipitästehdänäinmiksmäteennäin..." Mutta onneksi sain Mister Mangalilta kypärän lainaan siihen asti kunnes saan hommattua oman. Kypärän kanssa nimittäin moottoripyöräily on erittäin mukavaa, nopeaa ja maisemat hulppeita, tosin häkämyrkytys uhkaa. Mutta se uhkaa matkustustavasta riippumatta.
Taustalla Tarmon (meidän nepalilainen insinööri) motskari ja hieno kahden mentävä sadeviitta
Neljänneksi kaupungissa liikkumiseen suosittelen Tempoa eli joukko-tuk-tukia. Matkustajatila on noin 1,8 * 2 metriä ja tähän mennessä ennätys on ollut 13 ihmistä matkustajatilassa ja kolme etuosassa kuski mukaan lukien. Täytyy huomauttaa, että matkustajatilan matkustajista 2 roikkui ulkopuolella. Koska Tempossa on ruohonleikkurin tai Trabantin (tomato, tomeito) moottori, sillä ei pääse kovin kovaa ja se tuntuu siksi turvalliselta. Ja edullinenkin se on, kun yhdensuuntainen matka Patanista Kathmanduun maksaa ehkä 15 senttiä per immeinen. Joukkoliikenne kunniaan!
Tempot rivis, pinos ja pakas
Mielikuvaharjoitus: kuvittele takaosaan 13 ihmistä
Viides pointti on omistettu erityisesti kaikille metsätalousinsinööreille. Luuletko tarvitsevasi työsi takia nelivetoa ja korotettua pohjaa, että pääsisit kulkemaan kurjassa kunnossa olevia mehtäautoteitä? Luulet väärin. Voit säästää auton hankinta- ja käyttökuluissa hankkimalla Maruti Suzuki Alton vuosimallia 90-luku! Kyytiin mahtuu ainakin 6 ihmistä ja tilaa jäi vielä runsaasti eli mittakeppi ja Masserit mahtuu mukaan. Ihan yhtälailla sillä kivutaan tuonne kylän pintaan serpentiiniteitä, joita en aina edes kutsuisi tieksi. Setämiehelle terveisiä, että unohda ne perheautot, voin diilata sulle yhden Maruti Suzuki Alton.
Näillä mennään, ihan minne vaan
Kuudes ja viimeinen asia on MTB. Mountain Bike. Maastopyörä. Uusi rakkauteni kohde. Nimesin Ismo-Simon nepalilaisen ottoveljen Krishna-Hariksi. Täytynee varata Krishna-Harille paikka paluulennolle.
Suvituuli
PS. Mulla on kuitenkin pyöräilykypärä.
Ensinnäkin liikenne on vasemmanpuoleinen. Tai siis periaatteessa on ja käytännössä noin 80-prosenttisesti vasemmanpuoleinen. Hyvin usein ihmiset ajavat ihan surutta vastaantulijoiden kaistalla tai moottoripyörät jopa jalkakäytävällä, jos oma kaista sattuu olemaan tukossa tai jos oma puoli tiestä on huonossa kunnossa tai jos se vaan sattuu olemaan kätevämpää.
Toisekseen ilman riikkaria et selviä. Äänimerkin antaminen on erittäin oleellista ja sen merkitys vaihtelee hieman tilanteesta riippuen. Usein se on ilmoitus, että "Tee tilaa, olen takanasi ja menossa ohi!" tai että "Olen täällä mutkan/kulman takana tulossa, varo!" tai että "Helvettiin siitä edestä!"
Kolmanneksi erittäin hyvä tapa liikkua on skootteri tai moottoripyörä, joista useimmat täällä taitavat olla meidän mittapuulla joko kevytmoottoripyöriä tai pieniä moottoripyöriä eli jossain 100 ja 150 välissä. "Hauska" pieni yksityiskohta on se, että vain kuljettajalla tulee olla kypärä. Pari kertaa olen joutunut kyytiläiseksi ilman kypärää (Sorry Big Mama ja Big Daddy) ja koko ajan on pyörinyt elämän filmi mustavalkoisena mielessä taustamusiikkina mantra: "Muneipitästehdänäinmuneipitästehdänäinmiksmäteennäin..." Mutta onneksi sain Mister Mangalilta kypärän lainaan siihen asti kunnes saan hommattua oman. Kypärän kanssa nimittäin moottoripyöräily on erittäin mukavaa, nopeaa ja maisemat hulppeita, tosin häkämyrkytys uhkaa. Mutta se uhkaa matkustustavasta riippumatta.
Taustalla Tarmon (meidän nepalilainen insinööri) motskari ja hieno kahden mentävä sadeviitta
Neljänneksi kaupungissa liikkumiseen suosittelen Tempoa eli joukko-tuk-tukia. Matkustajatila on noin 1,8 * 2 metriä ja tähän mennessä ennätys on ollut 13 ihmistä matkustajatilassa ja kolme etuosassa kuski mukaan lukien. Täytyy huomauttaa, että matkustajatilan matkustajista 2 roikkui ulkopuolella. Koska Tempossa on ruohonleikkurin tai Trabantin (tomato, tomeito) moottori, sillä ei pääse kovin kovaa ja se tuntuu siksi turvalliselta. Ja edullinenkin se on, kun yhdensuuntainen matka Patanista Kathmanduun maksaa ehkä 15 senttiä per immeinen. Joukkoliikenne kunniaan!
Tempot rivis, pinos ja pakas
Mielikuvaharjoitus: kuvittele takaosaan 13 ihmistä
Viides pointti on omistettu erityisesti kaikille metsätalousinsinööreille. Luuletko tarvitsevasi työsi takia nelivetoa ja korotettua pohjaa, että pääsisit kulkemaan kurjassa kunnossa olevia mehtäautoteitä? Luulet väärin. Voit säästää auton hankinta- ja käyttökuluissa hankkimalla Maruti Suzuki Alton vuosimallia 90-luku! Kyytiin mahtuu ainakin 6 ihmistä ja tilaa jäi vielä runsaasti eli mittakeppi ja Masserit mahtuu mukaan. Ihan yhtälailla sillä kivutaan tuonne kylän pintaan serpentiiniteitä, joita en aina edes kutsuisi tieksi. Setämiehelle terveisiä, että unohda ne perheautot, voin diilata sulle yhden Maruti Suzuki Alton.
Näillä mennään, ihan minne vaan
Kuudes ja viimeinen asia on MTB. Mountain Bike. Maastopyörä. Uusi rakkauteni kohde. Nimesin Ismo-Simon nepalilaisen ottoveljen Krishna-Hariksi. Täytynee varata Krishna-Harille paikka paluulennolle.
Suvituuli
PS. Mulla on kuitenkin pyöräilykypärä.
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
"Onko teillä sitä kannoo? Ai mitä kannoo? No sitä kukkoo? Ai mitä kukkoo? No sitä kannoo? Ai mitä kannoo..."
Communication breakdown siis. Jos Latinalaisessa Amerikassa on mañana-meininki, niin täällä se on semana que viene -meininki. Eli ei edes huomenna, vaan joskus ensi viikolla. Kaikilla kun tuntuu olevan niin pirunmoinen kiire - ei minnekään. Tai korkeintaan oottelemmaan. Tosin onhan helsinkiläisilläkin, ainakin jos Dannyä on uskominen, kiire ei minnekkään. Ja tästä kroonisesta kiireestä johtuen, on tuskastuttavan hidasta saada mitään etenemään. Esimerkiksi tapaamista jonkun viranomaisen kanssa. Myös aikataulut luonnollisesti ovat hyvin venyviä. Jos sovimme näkevämme klo 11 Pim Bahalilla, niin vastapuoli tekee lähtöä Pim Bahalille noin puolenpäivän aikaan.
Asioiden edistämistä ei luonnollisesti edesauta Suvituulin 72 p-i-t-k-ä-ä tuntia kestänyt tutustumismatka paikalliseen terveydenhuoltoon. Ja vaikka sairaalavisiitti oli aiheellinen, niin sen jälkiseuraamukset vähintäänkin hätävarjelun liiottelua. Minut haluttaisiin mielellään pitää neljän seinän sisässä toipumassa ainakin viikon... mielellään enemmänkin, kysymättä tietenkään minulta itseltäni, miltä minusta tuntuu. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos en pääse huomenna kylään tekemään hommia, niin kuolen tylsyyteen. Ja ilmoitin, että olen tulossa. Voin vain kuvitella ilmoituksen aiheuttaman kalapaliikin, koska saimme hetken päästä tietää, että projektin päällikkö lähtee mukaan, aika varmasti tarkkailemaan, etten esimerkiksi juo kuralätäköistä tai jotain muuta älytöntä.
Paikallisten ystävien huolenpito oli kuitenkin paikallaan siellä sairaalassa pötkötellessäni. Sen lisäksi että Pulla uskollisesti päivysti ja haki kanttiinista millon mitäkin sattui mieli tekemään ja viihdytti kun olin jumissa tiputussysteemeissä, huoneessani vieraili myös erinäinen joukkio tuttuja ja vähän tuntemattomampia ihmisiä. Mm. sairaalan General Manager attaseansa kanssa, joka halusi, ööö-en-oikeastaan-tiedä-mitä, mutta antoi käyntikorttinsa. Suvituuli verkostoituu tärkeiden henkilöiden kanssa. (Hei Masser-mies: 1/2700!) Paras vierailija oli kuitenkin poliisi. Kyllä. Poliisi. Poliisi käveli sisään huoneeseen, katsoi ympärilleen, ei sanonut mitään, näytti yläpeukkua ja lähti pois. Mitäpä siihen enää lisäämään.
Suvituuli
PS. Ystäväni Hanulin toiveesta olisin ladannut kuvia arkiympäristöstäni, mutta internetin jumalat eivät ole suosiollisia tänään.
Asioiden edistämistä ei luonnollisesti edesauta Suvituulin 72 p-i-t-k-ä-ä tuntia kestänyt tutustumismatka paikalliseen terveydenhuoltoon. Ja vaikka sairaalavisiitti oli aiheellinen, niin sen jälkiseuraamukset vähintäänkin hätävarjelun liiottelua. Minut haluttaisiin mielellään pitää neljän seinän sisässä toipumassa ainakin viikon... mielellään enemmänkin, kysymättä tietenkään minulta itseltäni, miltä minusta tuntuu. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos en pääse huomenna kylään tekemään hommia, niin kuolen tylsyyteen. Ja ilmoitin, että olen tulossa. Voin vain kuvitella ilmoituksen aiheuttaman kalapaliikin, koska saimme hetken päästä tietää, että projektin päällikkö lähtee mukaan, aika varmasti tarkkailemaan, etten esimerkiksi juo kuralätäköistä tai jotain muuta älytöntä.
Paikallisten ystävien huolenpito oli kuitenkin paikallaan siellä sairaalassa pötkötellessäni. Sen lisäksi että Pulla uskollisesti päivysti ja haki kanttiinista millon mitäkin sattui mieli tekemään ja viihdytti kun olin jumissa tiputussysteemeissä, huoneessani vieraili myös erinäinen joukkio tuttuja ja vähän tuntemattomampia ihmisiä. Mm. sairaalan General Manager attaseansa kanssa, joka halusi, ööö-en-oikeastaan-tiedä-mitä, mutta antoi käyntikorttinsa. Suvituuli verkostoituu tärkeiden henkilöiden kanssa. (Hei Masser-mies: 1/2700!) Paras vierailija oli kuitenkin poliisi. Kyllä. Poliisi. Poliisi käveli sisään huoneeseen, katsoi ympärilleen, ei sanonut mitään, näytti yläpeukkua ja lähti pois. Mitäpä siihen enää lisäämään.
Suvituuli
PS. Ystäväni Hanulin toiveesta olisin ladannut kuvia arkiympäristöstäni, mutta internetin jumalat eivät ole suosiollisia tänään.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
"We mustn't think, we can't do it. We must learn how to do it, that's all there is to it!"
Tämä viikko alkoi ihan yhtä hyvissä merkeissä kuin edellinenkin. Sillä erolla, että tällä viikolla olin jo tuhannesti enemmän kartalla sekä henkisesti että fyysisesti. Maanantain käytimme hyödyksi viettämällä päivän kasvitieteellisessä puutarhassa oppiaksemme tuntemaan edes joitakin paikallisia kasveja. Oman tekemiseni kannalta erityisesti ne kasvit, joita käytetään ravinnoksi tai lääkkeellisesti, ovat tärkeimpiä. Hieman ränsistyneessä puutarhassa oli kuitenkin kohtalainen edustus näitä kasveja ja puita. Täällä ayurvedinen lääketiede on huomattavasti kovemmassa huudossa kuin Suomessa.
Suosikkipuuni. Magnolia.
Viikon kohokohta tähän asti oli kuitenkin tämän päivän taide-elämys Siddharta Art Galleryssä. Demo Finlandin, UNWomenin ja Idea Internationalin kokoama näyttely 100 Years of Women's Voices and Action in Finland. Näyttely toi upeasti esille Suomen historian naisvaikuttajia, kuten erään ensimmäisistä naiskansanedustajistamme Alli Nissisen. Alli sen sanoi: "We mustn't think, we can't do it. We must learn how to do it, that's all there is to it!" Niin, perkele. Jos et jotain osaa, niin opettele.
Galleriavierailun jälkeen vielä kävelimme kohtalaisen raikkaassa ilmassa (lue: ei ihan kauhea savusumu) takaisin Pataniin ja poikkesimme matkalla nepalilaisia reilun kaupan käsitöitä myyvässä putiikissa. Vaikka katukaupoista saisi huiveja, koruja ja mitä vaan pilkkahintaan, se ei oikein houkuta, kun tavarat todennäköisesti tehdään yhtä pilkkahinnalla. Eli lapsityövoimalla tai muuten vaan sortaen ilman laillisuuden häivääkään. Suomessa on niin helppo unohtaa, että monet meidänkin arkisista tuotteista kuuluu samaan kategoriaan. Toisaalta vika ei ole ainoastaan kuluttajissa, vaikka hehän kysynnän luovat. Jotkuthan sen päätöksen tekevät siirtää tehtaat kehitysmaihin. Ja eihän siinä mitään, jos rakennetaan vaatetehdas vaikkapa juuri tänne, jos tehtaassa työolot ovat inhimilliset ja yritys tuntee yhteiskuntavastuunsa. Valitettavasti tälläkin viikolla on kuulunut uutisia, että juuri näin ei tehdä. Ja sitä sitten selitellään, miten vaikeaa on välttää esim. juuri lapsityövoiman käyttö. No niinpä vissiin. Jos se on niin vaikeaa, niin pysykää poissa sieltä, tai rakentakaa niille lapsille koulu ja ottakaa ne vanhemmat töihin. Pitääkö se sille Karviselle tulla Nepalista asti kertomaan?
Sattumanvaraista kuvitusta. Bussi, "bussi" ja tuk-tuk -pysäkki.
Suvituuli
Suosikkipuuni. Magnolia.
Viikon kohokohta tähän asti oli kuitenkin tämän päivän taide-elämys Siddharta Art Galleryssä. Demo Finlandin, UNWomenin ja Idea Internationalin kokoama näyttely 100 Years of Women's Voices and Action in Finland. Näyttely toi upeasti esille Suomen historian naisvaikuttajia, kuten erään ensimmäisistä naiskansanedustajistamme Alli Nissisen. Alli sen sanoi: "We mustn't think, we can't do it. We must learn how to do it, that's all there is to it!" Niin, perkele. Jos et jotain osaa, niin opettele.
Galleriavierailun jälkeen vielä kävelimme kohtalaisen raikkaassa ilmassa (lue: ei ihan kauhea savusumu) takaisin Pataniin ja poikkesimme matkalla nepalilaisia reilun kaupan käsitöitä myyvässä putiikissa. Vaikka katukaupoista saisi huiveja, koruja ja mitä vaan pilkkahintaan, se ei oikein houkuta, kun tavarat todennäköisesti tehdään yhtä pilkkahinnalla. Eli lapsityövoimalla tai muuten vaan sortaen ilman laillisuuden häivääkään. Suomessa on niin helppo unohtaa, että monet meidänkin arkisista tuotteista kuuluu samaan kategoriaan. Toisaalta vika ei ole ainoastaan kuluttajissa, vaikka hehän kysynnän luovat. Jotkuthan sen päätöksen tekevät siirtää tehtaat kehitysmaihin. Ja eihän siinä mitään, jos rakennetaan vaatetehdas vaikkapa juuri tänne, jos tehtaassa työolot ovat inhimilliset ja yritys tuntee yhteiskuntavastuunsa. Valitettavasti tälläkin viikolla on kuulunut uutisia, että juuri näin ei tehdä. Ja sitä sitten selitellään, miten vaikeaa on välttää esim. juuri lapsityövoiman käyttö. No niinpä vissiin. Jos se on niin vaikeaa, niin pysykää poissa sieltä, tai rakentakaa niille lapsille koulu ja ottakaa ne vanhemmat töihin. Pitääkö se sille Karviselle tulla Nepalista asti kertomaan?
Sattumanvaraista kuvitusta. Bussi, "bussi" ja tuk-tuk -pysäkki.
Suvituuli
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
"Nainen, sanon sulle: Uneksi, lennä!"
Eilen vietettiin Kansainvälistä Naisten Päivää myös täällä päin. Juhlapäivää vietettiin myös Devichourissa, joskaan itse en päässyt paikalle, koska olin vielä toipilaana. Piru vie, mä olisin niin mielelläni mennyt marssimaan ja huutamaan iskulauseita. Onneksi kuitenkin Pulla sai kyydin ja pääsi edustamaan meitä juhlallisuuksissa. Mä olin hengessä mukana täällä Patanissa ja mietin, miten siistiä olis, jos Jyväskylässäkin sais joskus marssia ja huutaa iskulauseita. Tai onhan siellä saanutkin, ainakin Pride-tapahtumassa, mutta kyllä naisten päivässä olisi potentiaalia. Pieni karnevaalimeininki tuo hyvän lisän tärkeälle asialle. Parasta tässä naisten päivässä kuitenkin oli huomata, että asia on täällä tärkeä ja vaikka asiat muuttuisivat hitaasti, niin tahtoa on. Se on kuitenkin edellytys minkään sortin muutokselle.
Syy toipilaana olemiseeni oli, ylläripylläri, ruokamyrkytys... joka tietenkin meikäläisen tuurilla iski siellä kylässä ollessamme. Meidänhän piti olla siis torstaista lauantaihin, mutta jäi sitten yhden päivän reissuksi ja tultiin perjantaiaamuna takaisin. Nyt olen jo ihan kunnossa, lähinnä vitutus vaivaa, kun jäi ihan puolitiehen hommat ja metsää pääsin näkemään vain hyvin rajallisesti. Mutta pää on taas pystyssä ja aikaa on vielä runsaasti. Tosin täällä ei voi turvallisin mielin sanoa, että kyllähän ne metsät siellä säilyy. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Ihmisten on pakko kerätä polttopuuta ja rehua karjalle metsistä ja kun metsien määrä suhteessa ihmisten määrään ja tarpeeseen ei ole riittävä, metsien kunto on yleisesti ottaen aika surkea. Puut on pystykarsittu ainakin asutusten lähistöllä lähes latvaan asti ja paikallisen mäntylajin (Pinus roxburghii) elävä latvus on usein vain arviolta 20 %, jos sitäkään koko puun pituudesta. Eli pitkä keppi, jossa on pikkuinen tupsu.
Vierailimme eräällä aikalailla esimerkillisellä maatilalla, jossa polttopuuasiaan oli jo saatu ratkaisu. Heillä oli oma biokaasulaitos, joka siis käytti eläinten lantaa biokaasun tuottamiseen, jota taas käytettiin kokkaamiseen. Tämän käytännön kun saisi useimpiin koteihin, niin metsät kiittäisi.
Luppakorvainen vuohi edessään Castanopsis indicasta kerätyt lehdekset.
Vaihtoehto polttopuulle.
Kuva ei tee oikeutta mäkien jyrkkyydelle, eikä kukkivalle puulle, jonka nimi autuaasti unohtui.
Opin, että basilika on hindujen pyhä puu, jota ei käytetä ruuanlaitossa. Sitä palvotaan ja sen uskotaan vievän kuolleet suoraan taivaaseen. Mä ajattelin heti tomaattimozzarellasalaattia. Mut mä oonkin ihan pakana, oli kyse mistä uskonnosta hyvänsä.
Jatkan pööpöilemistä ja raportoin, kun on jotain raportoitavaa.
Suvituuli
Syy toipilaana olemiseeni oli, ylläripylläri, ruokamyrkytys... joka tietenkin meikäläisen tuurilla iski siellä kylässä ollessamme. Meidänhän piti olla siis torstaista lauantaihin, mutta jäi sitten yhden päivän reissuksi ja tultiin perjantaiaamuna takaisin. Nyt olen jo ihan kunnossa, lähinnä vitutus vaivaa, kun jäi ihan puolitiehen hommat ja metsää pääsin näkemään vain hyvin rajallisesti. Mutta pää on taas pystyssä ja aikaa on vielä runsaasti. Tosin täällä ei voi turvallisin mielin sanoa, että kyllähän ne metsät siellä säilyy. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Ihmisten on pakko kerätä polttopuuta ja rehua karjalle metsistä ja kun metsien määrä suhteessa ihmisten määrään ja tarpeeseen ei ole riittävä, metsien kunto on yleisesti ottaen aika surkea. Puut on pystykarsittu ainakin asutusten lähistöllä lähes latvaan asti ja paikallisen mäntylajin (Pinus roxburghii) elävä latvus on usein vain arviolta 20 %, jos sitäkään koko puun pituudesta. Eli pitkä keppi, jossa on pikkuinen tupsu.
Vierailimme eräällä aikalailla esimerkillisellä maatilalla, jossa polttopuuasiaan oli jo saatu ratkaisu. Heillä oli oma biokaasulaitos, joka siis käytti eläinten lantaa biokaasun tuottamiseen, jota taas käytettiin kokkaamiseen. Tämän käytännön kun saisi useimpiin koteihin, niin metsät kiittäisi.
Jatkan pööpöilemistä ja raportoin, kun on jotain raportoitavaa.
Suvituuli
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Mäkivetoja...
Syömisen ja nukkumisen lisäksi meillä ei toistaiseksi ole ollut hirveästi velvollisuuksia, joten on ollut aikaa harrastaa päämäärätöntä ja päämäärällistä kävelyä ympäri Kathmandua. Välimatkathan täällä ei ole kovin pitkiä. Laskettiin, että Kathmandun päästä päähän on yhtä pitkä matka kun Jyväskylässä Ylä-Myllyjärveltä Valion suoralle. Eli ehkä vähän toistakymmentä kilsaa linnuntietä. Etenemistä tietenkin jarruttaa saasteisen hengitysilman lisäksi lukemattomat ihmiset, autot, mopot, moottoripyörät, tuk-tukit ja ne ihan mahtavat traktorin ja puutarhajyrsimen risteytykset, jotka niin ikään yrittää päästä etenemään kapeilla kaduilla. Niinpä eteneminen on suhteellisen hidasta millä vempeleellä hyvänsä.
Meillä oli tänään aikeissa kävellä Kathmandun lounaispuolelle Kirtipuriin. Ja hyvin selvittiinkin Bagmati-joelle ja jopa sen yli, joskin piti ylittää se erittäin epämääräisen näköistä riippusiltaa pitkin. Joen ylittämisestä selvinneinä emme pysähtyneet lukemaan karttaa, vaan suuntasimme ensimmäiselle vihreälle kukkulalle. Olimme pasteerailleet siellä jo hyvän tovin, kun tajusimme että emme olekaan Kirtipurissa, vaan Chobharissa. No, pienet samastamisvirheet kuuluu suunnistukseen. Muutenhan me ollaan satuttu löytämään kaikki paikat, mitä ollaan etsitty. Mitä nyt lähetystöä etsittiin vähän kauemmin, mutta se johtui siitä, että se oli merkitty karttaan ihan jonnekin muualle kuin se oikeasti oli.
Chobharista näkyy vuoret, tuonne jonnekin me huomenna lähdetään.
Paikallista arkkitehtuuria, huomaa sähköasentajan taidonnäyte.
Hauva ottaa lepiä. Tämä yksilö oli selvästi hoidetumpi tapaus, toisin kuin useimmat koirat täällä.
Tämmöstä tällä kertaa. Huomenna lähdetään sinne kuuluisaan hevon kukkeriin, eli en ole tavoitettavissa. Eipä kyllä moni tavoittelekaan, mutta kunhan ilmoitin.
Suvituuli
Ai niin, mä ehkä suututin tänään jonkun jumalan, kun kuljin hetken aikaa olkapäät paljastettuina ja nyt ei netti toimi kunnolla.
Meillä oli tänään aikeissa kävellä Kathmandun lounaispuolelle Kirtipuriin. Ja hyvin selvittiinkin Bagmati-joelle ja jopa sen yli, joskin piti ylittää se erittäin epämääräisen näköistä riippusiltaa pitkin. Joen ylittämisestä selvinneinä emme pysähtyneet lukemaan karttaa, vaan suuntasimme ensimmäiselle vihreälle kukkulalle. Olimme pasteerailleet siellä jo hyvän tovin, kun tajusimme että emme olekaan Kirtipurissa, vaan Chobharissa. No, pienet samastamisvirheet kuuluu suunnistukseen. Muutenhan me ollaan satuttu löytämään kaikki paikat, mitä ollaan etsitty. Mitä nyt lähetystöä etsittiin vähän kauemmin, mutta se johtui siitä, että se oli merkitty karttaan ihan jonnekin muualle kuin se oikeasti oli.
Chobharista näkyy vuoret, tuonne jonnekin me huomenna lähdetään.
Paikallista arkkitehtuuria, huomaa sähköasentajan taidonnäyte.
Hauva ottaa lepiä. Tämä yksilö oli selvästi hoidetumpi tapaus, toisin kuin useimmat koirat täällä.
Tämmöstä tällä kertaa. Huomenna lähdetään sinne kuuluisaan hevon kukkeriin, eli en ole tavoitettavissa. Eipä kyllä moni tavoittelekaan, mutta kunhan ilmoitin.
Suvituuli
Ai niin, mä ehkä suututin tänään jonkun jumalan, kun kuljin hetken aikaa olkapäät paljastettuina ja nyt ei netti toimi kunnolla.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
"This is kind of a public transport, but this is not a public transport"
Helsingistä Kathmanduun yhden pysähdyksen taktiikalla. Eli aikaisin lauantaiaamuna saavuimme Kathmanduun Turkish Airlinesin hitokseen isolla koneella, joka tuntui leijuvan tuossa laakson päällä aika pitkään, ennen kuin uskalsi laskeutua ihan hitokseen pienelle kiitoradalle. Meitä oltiin onneksi vastassa ja päästiin ihka oikealla autoilla tavaroinemme asunnolle. Se sijaitsee Kathmandun eteläpuolella Patanissa lähellä jotain järkyttävän vanhaa temppelialuetta. Myös meidän ikkunan alla on hindutemppeli. Tai siis sellanen tötterö, johon ihmiset tulee suorittamaan rituaalejaan, johon kuuluu mm. kellojen kalkatus ennen kuutta aamulla. Se rituaali on ehkä puja, mut en pistä päätäni pantiksi, on sen verran vielä tätä kielimuuria.
Parina ekana päivänä meillä oli tosiaan henkilökohtainen avustaja mukana matkassa, eli Santosh, joka on niin ikään tässä projektissa mukana. Hän sitten ystävällisesti kuskas meitä ympäri kyliä ja yritti selvittää vähän, että miten, missä ja milloin. Kun matkustimme ensimmäistä kertaa sellaisella minibussilla (lue: takaveto Hiace) hän selvitti meille tätä minibussisysteemiä näin: "This is kind of a public transport, but this is not a public transport." Eli siis virallisen epävirallista joukkoliikennettä. Tuli mieleen Jope Ruonansuun klassikko: kuinka paljon mahtuu pieneen Hiaceen, pieneen Hiaceen, pieniä nepalilaisia... Heh heh.
Sunnuntai-iltana kapusimme tämän talomme yläkertaan, jossa asustelee Mister Mangal, eli vuokraisäntämme perheineen. Erityisen hupaisa on Herra Mangalin vaimo (eli hänen pääministerinsä), joka ei puhu englantia, mutta nepalia kyllä ja ihan pirun kovalla äänellä. Rouva pääministeri keittelee mielellään raksia eli riisipontikkaa parvekkeellaan ja on erittäin innokas tarjoamaan sitä kaikille ja myös juomaan sitä itse. Herra Mangalilta lääkäri on kuulemma kieltänyt alkoholin, mutta portviiniä ei kuulemma lasketa. Rouva pääministeri olisi halunnut raksinalliensa jälkeen vielä Herran portviiniä, mutta Herra Mangal ei antanut. Kuulemma tuntee vaimonsa... Mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.
Sen verran on hehkutettava, että paikallinen ruoka on MIELENVIKASTA, kuten Pulla sanoisi. Siis hyvällä tavalla. Siis ihan pirun hyvää. Onneksi mä tykkään riisistä, linsseistä, chilistä ja vihanneksista. Myös vesipuhveli maistuu. Ja granaattiomenoita saa syödä niin paljon kun jaksaa.
Valitettavasti olen ollut laiska kuvaaja, kun kaikki energia on mennyt siihen, että alkaisi hahmottaa tätä uutta elinympäristöäni. Lupaan lisätä kuvamateriaalia, kunhan vähän jämistäydyn asian suhteen.
Savusumuisin terveisin
Suvituuli
torstai 27. helmikuuta 2014
Un mujer al borde de un ataque de nervios
Tää on pahin vaihe. En ole vielä matkalla, mutta en ihan täysin enää täälläkään. Kuten ystäväni Ryde sen kuvaili, ei tiedä itse mitä odottaa, mitään ei voi suunnitella ja kuuntelee vaan kun toiset tekee suunnitelmia, joista itse jää paitsi. Vaikka tottakai tiedän, että huippua tulee olemaan.
Pakko kuitenkin hehkuttaa, miten helkutin upeita ihmisiä (ja eläimiä) mun lähiympäristööni on minusta itsestäni johtuen tai siitä huolimatta pesiytynyt. Vaimoke ja Setämies yllättivät mut totaalisesti läksiäislahjalla eli mm. Mikko Alatalon levyllä ja Jallupullolla. Jallupullo onkin ainut asia, mitä olen saanut aikaiseksi pakata. Ensimmäiset asiat ensin. Ystäväni Kuusraajanen miekkosineen taas ystävällisesti auttoivat tietokoneprobleemien kanssa, kun se alkoi brakailemaan. Meinasi itku päästä kun katsoin tietokonehuoltojen hintoja. Tai siis ei meinannu, olin ihan paskana. Mutta apu olikin lähellä ja maksutavan sai valita: luonnossa tai alkoholia. Maksoin tällä kertaa jälkimmäisellä.
Mut siitä pakkaamisesta. Varmaan pitäs tälläkin hetkellä tehdä jotain sen asian eteen, mutta mähän juon unkarilaista Tokaji Furmintiä ja katson Satuhäitä. Ja muka samalla mietin, että mitäköhän sitä oikein tarttis. Voin kertoa teille, jos ette vielä sitä tienneet, Satuhäitä katsomalla ei ainakaan tässä asiassa tule hullua hurskaammaksi. Jallupullon lisäksi olen varautunut Finrexinillä. Tämä ei ole nyt mitään piilomainontaa, mikä tahansa vastaava litku kelpaisi (puhun flunssalääkkeestä, en Jallusta). Olen nimittäin aivan vakuuttunut sairastuvani jossain vaiheessa flunssaan. Joten varaudun mustaherukanmakuisella jauheella. Loogista. Aikaisin lauantaiaamuna laskeudun Kathmanduun ja mukana on varmasti Jallua, flunssalääkettä ja joogamatto. Jallun avulla selviän mahataudista, flunssasta Finrexinillä ja jooga auttaa kaikkeen. Loppupäätelmä: putoan jaloilleni eli selviän kaikesta, ihan niin kuin herra Fructuoso Mártinez Eskelinen on mulle opettanut.
Hillitty Tuhma aikoo lähteä mukaan.
Suvituuli
tiistai 18. helmikuuta 2014
Ennen oli kunnollista...
...NOT!
Opinahjossani olen viime aikoina huomannut, miten parikymppiset jätkät suhtautuu maailmaan a) kuin katkerat vanhukset b) kuin maailmanloppu olis ihan kohta tuloillaan. Poliitikot on pelkkiä huijareita, kierrättäminen turhaa ja eihän täällä Mikkelissä ole edes kunnollisia parkkipaikkoja, jotta voisin joka päivä ajaa kouluun kahden kilometrin matkan autolla ja parkkeerata sen niin, että sen ympärillä mahtuu ajamaan vaikka kaivinkoneella et cetera et cetera... Että kyllä ennen oli kaikki paremmin!
Ensinnäkin: määritelkää se ennen. Oliko se vuosi sitten, 90-luvulla, 60-luvulla, sata vuotta sitten? Vuosi sitten samaan aikaan jouduin mätänemään viikot Pieksämäellä, 90-luvulla musiikki oli pääasiallisesti kuraa ja olkatoppaukset yliampuvia, 60-luvulla homous oli rikollista ja naiset eivät saaneet mennä yksin ravintolaan ja sata vuotta sitten ei ollut käytännössä minkäänlaista infrastruktuuria eikä penisilliini ollut vielä lääkekäytössä. Mut hei, mitäs noista, kun ennen joka tapauksessa oli kaikki paremmin.
Pitäisi lähettää nämä menneisyyteen kaipailijat johonkin kehitysmaahan, missä ei ole sitä vittumaista vesihuoltoa, viemäröintiä ja sellasia turhuuksia, kuten ihmisoikeudet ja terveydenhuoltojärjestelmä. Voitaisiin sieltä sitten vaihdossa ottaa hieman valoisammin tulevaisuuteen suhtautuvia kaiffareita tilalle. Varmaan moni nepalilainen esimerkiksi olisi ihan innoissaan ilmaisesta koulutuksesta ja katuvaloista.
Älkää vaipuko synkkyyteen, maailma on nyt paljon parempi paikka kuin ennen ja me voidaan tehdä siitä vielä parempi. Se kierrättäminen ihan oikeasti kannattaa.
Suvituuli
Opinahjossani olen viime aikoina huomannut, miten parikymppiset jätkät suhtautuu maailmaan a) kuin katkerat vanhukset b) kuin maailmanloppu olis ihan kohta tuloillaan. Poliitikot on pelkkiä huijareita, kierrättäminen turhaa ja eihän täällä Mikkelissä ole edes kunnollisia parkkipaikkoja, jotta voisin joka päivä ajaa kouluun kahden kilometrin matkan autolla ja parkkeerata sen niin, että sen ympärillä mahtuu ajamaan vaikka kaivinkoneella et cetera et cetera... Että kyllä ennen oli kaikki paremmin!
Ensinnäkin: määritelkää se ennen. Oliko se vuosi sitten, 90-luvulla, 60-luvulla, sata vuotta sitten? Vuosi sitten samaan aikaan jouduin mätänemään viikot Pieksämäellä, 90-luvulla musiikki oli pääasiallisesti kuraa ja olkatoppaukset yliampuvia, 60-luvulla homous oli rikollista ja naiset eivät saaneet mennä yksin ravintolaan ja sata vuotta sitten ei ollut käytännössä minkäänlaista infrastruktuuria eikä penisilliini ollut vielä lääkekäytössä. Mut hei, mitäs noista, kun ennen joka tapauksessa oli kaikki paremmin.
Pitäisi lähettää nämä menneisyyteen kaipailijat johonkin kehitysmaahan, missä ei ole sitä vittumaista vesihuoltoa, viemäröintiä ja sellasia turhuuksia, kuten ihmisoikeudet ja terveydenhuoltojärjestelmä. Voitaisiin sieltä sitten vaihdossa ottaa hieman valoisammin tulevaisuuteen suhtautuvia kaiffareita tilalle. Varmaan moni nepalilainen esimerkiksi olisi ihan innoissaan ilmaisesta koulutuksesta ja katuvaloista.
Älkää vaipuko synkkyyteen, maailma on nyt paljon parempi paikka kuin ennen ja me voidaan tehdä siitä vielä parempi. Se kierrättäminen ihan oikeasti kannattaa.
Suvituuli
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
I'll be post-feminist in post-patriarchy
Päätin tässä aikani kuluksi vähän selvittää teille ja myönnän että vähän itsellenikin, että mihinkäs mä oikeestaan olinkaan menossa. Ööh, Nepaliin... siis noin 28 miljoonan asukkaan demokraattiseen tasavaltaan, jossa on noin 100 eri etnistä ryhmää ja jossa puhutaan lähes yhtä montaa eri kieltä. Siellä sijaitsee kahdeksan maailman neljästätoista yli 8000 metrin huipusta ja yhteistä rajaa on Kiinan ja Intian kanssa. Eli kulttuuria ja maisemia löytyy, mut sit on se toinen puoli. BKT per capita (2012) noin 1300 USD kertoo jo jotain (Suomessa noin 40000).
Nepalin projektin tavoitteena on Devichaurin alueen kehittäminen monellakin osa-alueella, kuten sanitaatio, vesihuolto ja tietysti tulonhankinta, johon metsät liittyy ja sitten: TADAA! Naisten aseman parantaminen. Lempiaiheeni. Achtung babe, seuraa paasausta tasa-arvosta. Tästä saan nimittäin hyvän aasinsillan tosielämän tapahtumiin ihan täällä Suomessa.
Tapahtui eräänä päivänä, että meidän kouluun saapui puhumaan eräs nainen eräästä eteläsavolaisesta puunkorjuuyrityksestä. Bliblablibla saimme kuulla hänen työstään ja useaan otteeseen hän muisti mainita, kuinka hän on yrityksen ainut naistyöntekijä. Eräs opiskelija sitten kysyi häneltä, että onko sillä asialla jotain merkitystä. Ja nyt seuraa tarinan "opetus". Kyseinen naishenkilö vastasi, että hän on aina ollut vain miesvaltaisissa opiskelu-/työpaikoissa ja että ei voisi kuvitellakaan koskaan työskentelevänsä JOITTENKIN AKKOJEN kanssa, koska se olisi ihan kauheeta. No vittu jee. Että sulla ei siis ole kokemusta asiasta, mutta olet silti sitä mieltä, että kaikki naiset on ihan karseita työkavereita? Ymmärsinkö oikein? Kyllä vain. Oli melko hehkeää istua siinä kuuntelemassa sitä sontaa, koska yhtä hyvin se olisi voinut sanoa niille kaikille kahdellekymmenelle miesopiskelijalle, että te olette hyviä tyyppejä, mutta te kaksi siellä (allekirjoittanut ja Vaimoke); hyi saatana.
Maailma on täynnä epätasa-arvoa. Feminismi tarkoittaa sitä, että pyritään kohti tasa-arvoa. Yhdeksän kertaa kymmenestä se tarkoittaa naisten aseman parantamista, mutta toisinaan myös miesten, mietipä vaikkapa huoltajuusasioita. Ja nyt seuraa tarinan todellinen opetus. Meillä on tasa-arvon suhteen asiat ihan hyvin. Ja ihan vitun hyvin jos vertaa esimerkiksi Nepaliin. Mutta kun se ihan hyvin ei riitä ja on täysin idioottimaista verrata yhtään mihinkään. On Nepalissakin varmaan hyvin asiat, jos vertaa Saudi-Arabiaan ja Ceaușescukin oli mukava, jos vertaa Hitleriin... Paras tapa edistää tasa-arvoa maapallon toisella puolella on edistää sitä siellä, missä itse on. Meidän taantuminen ei auta nepalilaisia, eikä ketään muutakaan. Joten siskot ja veljet, mitäpä jos oltais ihan vaan ihmisiä? Ja ihmisiksi.
Ja lopuksi ystäväni Setämiehen sanoin, kun olin ottanut taas hirveet kuumat aiheesta: "Rauhotu feministi nyt." Nyt mä rauhotun. Kunnes taas kiihdyn.
Suvituuli (The mamujahyysääväviherpiiperöfemmari)
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
"Like the way I am free, going places, being things I wanna be..."
Minäkin kun muutkin... perustin blogin jakaakseni teidän kanssanne, hyvät ystävät (ja ehkä muutkin, koska tää on avoin) fiiliksiäni Nepalista. Jossa siis tulen työskentelemään ja kirjoittamaan opinnäytetyötäni helmikuun alusta kesäkuun loppuun. Lähtöön on siis vielä aikaa noin kuukausi eli paljon tai ihan helvetin vähän, riippuu näkökulmasta. Siinä mielessä vähän, että seuraavan kolmen viikon aikana mun pitäis jotenkin kärvistellä koko kevään opinnot kasaan, tehdä töitä ja varmaan vähän valmistautua itse lähtöön, mikä tällä hetkellä tuntuu y-li-voi-mai-sel-ta. Toisaalta taas odottavan aika on tunnetusti pitkä.
Teille ei-niin-tutuille voin valaista, että opiskelen metsätaloutta ja työkuviot Nepalissa liittyy yhteisömetsiin ja metsien monikäytön kehittämiseen osana kehitysyhteistyöprojektia, jota lupaan avata vähän lisää jossain vaiheessa. Ja saatte kuulla myös mun matkaseuralaisestani Leenasta eli P. Ullasta eli Pullasta, soon-to-be oikeasta insinööristä, joka on muuten kotosin Länsi-Suomesta. Odotan kieli- ja kulttuurikylpyä siltä taholta, (ihan niinkun siinä itse Nepalissa olis tarpeeksi sitä lajia.) Onneks Pullalla on kokemusta itäsuomalaisista ja eläimistä, joten ehkä se pystyy jotenkin ymmärtämään mua.
Viime päivät on muuten kulunu tiiviisti sellasen riemun parissa kun apurahojen hakemisessa. Odotukset ei ole kovin korkealla, mutta Saku Koivun sanoin: ei se ole tyhmä joka pyytää. Mutta se on kuulkaa riemukasta hommaa yrittää perustella joukolle ihmisiä, jota et ole koskaan nähnyt, miksi niitten pitäis antaa sulle rahaa. Ja kun perusteluksi ei riitä yleinen persaukisuus. Jännä. Mutta ehdottomasti tärkeintä on uskoa omaan asiaansa ja mullahan sitä riittää, vaikka rippikoulustakaan eivät meinanneet päästää läpi.
Yhden apurahan mä jo sainkin. Juttuhan menee näin: Mulla on 2,5 vanha passi, joka vuoden jälkeen ilmestyi täyteen punaisia pisteitä. No minähän marssin poliisilaitokselle näyttämään sitä ja selitin, että ihan normaalissa olosuhteissa olen säilyttänyt ja käyttänyt ja nyt tämä on tämmönen. Vastaus oli tyly: omasta käytöstä johtuu, me emme ota mitään vastuuta ja oma on ongelmas eikä sitä varmasti lähetetä mihinkään tutkittavaksi. Lyhyt versio on, että väänsin asiasta noin vartin ja olisin varmaan menny sen lasin toiselle puolelle, jos se ei olis jotain paavinsuojelulasia. Lopputulos: saan ihan itse valita hankinko uuden passin (à 70 euroa kuvineen) vai "otanko riskin" että tää värivirheinen passi ei kelpaa jossain Istanbulissa! Avauduin aiheesta sitten Big Mamalle ja uhosin meneväni riskillä, koska olen yhteiskunnan terrorin uhri ja onhan mulla matkavakuutus. Vastaus: Hommaa se uus passi. Me annetaan sulle siihen apuraha. Pitänee varmaankin anoa apurahaa myös siihen sikarihumidoriin, missä sitä passia voi säilyttää turvallisesti.
Täältä tähän. Jatkan joskus. Mitään en lupaa.
Suvituuli
Teille ei-niin-tutuille voin valaista, että opiskelen metsätaloutta ja työkuviot Nepalissa liittyy yhteisömetsiin ja metsien monikäytön kehittämiseen osana kehitysyhteistyöprojektia, jota lupaan avata vähän lisää jossain vaiheessa. Ja saatte kuulla myös mun matkaseuralaisestani Leenasta eli P. Ullasta eli Pullasta, soon-to-be oikeasta insinööristä, joka on muuten kotosin Länsi-Suomesta. Odotan kieli- ja kulttuurikylpyä siltä taholta, (ihan niinkun siinä itse Nepalissa olis tarpeeksi sitä lajia.) Onneks Pullalla on kokemusta itäsuomalaisista ja eläimistä, joten ehkä se pystyy jotenkin ymmärtämään mua.
Viime päivät on muuten kulunu tiiviisti sellasen riemun parissa kun apurahojen hakemisessa. Odotukset ei ole kovin korkealla, mutta Saku Koivun sanoin: ei se ole tyhmä joka pyytää. Mutta se on kuulkaa riemukasta hommaa yrittää perustella joukolle ihmisiä, jota et ole koskaan nähnyt, miksi niitten pitäis antaa sulle rahaa. Ja kun perusteluksi ei riitä yleinen persaukisuus. Jännä. Mutta ehdottomasti tärkeintä on uskoa omaan asiaansa ja mullahan sitä riittää, vaikka rippikoulustakaan eivät meinanneet päästää läpi.
Yhden apurahan mä jo sainkin. Juttuhan menee näin: Mulla on 2,5 vanha passi, joka vuoden jälkeen ilmestyi täyteen punaisia pisteitä. No minähän marssin poliisilaitokselle näyttämään sitä ja selitin, että ihan normaalissa olosuhteissa olen säilyttänyt ja käyttänyt ja nyt tämä on tämmönen. Vastaus oli tyly: omasta käytöstä johtuu, me emme ota mitään vastuuta ja oma on ongelmas eikä sitä varmasti lähetetä mihinkään tutkittavaksi. Lyhyt versio on, että väänsin asiasta noin vartin ja olisin varmaan menny sen lasin toiselle puolelle, jos se ei olis jotain paavinsuojelulasia. Lopputulos: saan ihan itse valita hankinko uuden passin (à 70 euroa kuvineen) vai "otanko riskin" että tää värivirheinen passi ei kelpaa jossain Istanbulissa! Avauduin aiheesta sitten Big Mamalle ja uhosin meneväni riskillä, koska olen yhteiskunnan terrorin uhri ja onhan mulla matkavakuutus. Vastaus: Hommaa se uus passi. Me annetaan sulle siihen apuraha. Pitänee varmaankin anoa apurahaa myös siihen sikarihumidoriin, missä sitä passia voi säilyttää turvallisesti.
Täältä tähän. Jatkan joskus. Mitään en lupaa.
Suvituuli
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)