"Onko teillä sitä kannoo? Ai mitä kannoo? No sitä kukkoo? Ai mitä kukkoo? No sitä kannoo? Ai mitä kannoo..."

Communication breakdown siis. Jos Latinalaisessa Amerikassa on mañana-meininki, niin täällä se on semana que viene -meininki. Eli ei edes huomenna, vaan joskus ensi viikolla. Kaikilla kun tuntuu olevan niin pirunmoinen kiire - ei minnekään. Tai korkeintaan oottelemmaan. Tosin onhan helsinkiläisilläkin, ainakin jos Dannyä on uskominen, kiire ei minnekkään. Ja tästä kroonisesta kiireestä johtuen, on tuskastuttavan hidasta saada mitään etenemään. Esimerkiksi tapaamista jonkun viranomaisen kanssa. Myös aikataulut luonnollisesti ovat hyvin venyviä. Jos sovimme näkevämme klo 11 Pim Bahalilla, niin vastapuoli tekee lähtöä Pim Bahalille noin puolenpäivän aikaan.

Asioiden edistämistä ei luonnollisesti edesauta Suvituulin 72 p-i-t-k-ä-ä tuntia kestänyt tutustumismatka paikalliseen terveydenhuoltoon. Ja vaikka sairaalavisiitti oli aiheellinen, niin sen jälkiseuraamukset vähintäänkin hätävarjelun liiottelua. Minut haluttaisiin mielellään pitää neljän seinän sisässä toipumassa ainakin viikon... mielellään enemmänkin, kysymättä tietenkään minulta itseltäni, miltä minusta tuntuu. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos en pääse huomenna kylään tekemään hommia, niin kuolen tylsyyteen. Ja ilmoitin, että olen tulossa. Voin vain kuvitella ilmoituksen aiheuttaman kalapaliikin, koska saimme hetken päästä tietää, että projektin päällikkö lähtee mukaan, aika varmasti tarkkailemaan, etten esimerkiksi juo kuralätäköistä tai jotain muuta älytöntä.

Paikallisten ystävien huolenpito oli kuitenkin paikallaan siellä sairaalassa pötkötellessäni. Sen lisäksi että Pulla uskollisesti päivysti ja haki kanttiinista millon mitäkin sattui mieli tekemään ja viihdytti kun olin jumissa tiputussysteemeissä, huoneessani vieraili myös erinäinen joukkio tuttuja ja vähän tuntemattomampia ihmisiä. Mm. sairaalan General Manager attaseansa kanssa, joka halusi, ööö-en-oikeastaan-tiedä-mitä, mutta antoi käyntikorttinsa. Suvituuli verkostoituu tärkeiden henkilöiden kanssa. (Hei Masser-mies: 1/2700!) Paras vierailija oli kuitenkin poliisi. Kyllä. Poliisi. Poliisi käveli sisään huoneeseen, katsoi ympärilleen, ei sanonut mitään, näytti yläpeukkua ja lähti pois. Mitäpä siihen enää lisäämään.

Suvituuli

PS. Ystäväni Hanulin toiveesta olisin ladannut kuvia arkiympäristöstäni, mutta internetin jumalat eivät ole suosiollisia tänään.