Päivä 1 Besi Sahar – Ngadi Bazar
Edellisenä päivänä matkustimme bussilla Pokharaan, vaikka se teki vähän mutkaa, mutta halusimme pois Kathmandusta rentoutumaan ennen vaellusta. Otimme ehkä myös pari neuvoa-antavaa ja kun totesimme olevamme riittävän neuvokkaita, vuokrasimme auton kuskeineen toimittamaan meidät seuraavana aamuna Besi Sahariin, josta itse vaellus alkaa. Auto osoittautui hyväksi ja nopeaksi vedoksi, sillä edellispäivänä olimme saaneet nauttia jo aivan riittävät 8 tuntia paikallisen bussin tunnelmasta.
Koska kehitys on kehittynyt täälläkin päin maailmaa, niin ennen tiettömillä teillä kulkee nykyään tie ja kiinalaiset ovat rynnänneet valjastamaan vesivoimaa Bhulbulen ja Ngadi Bazarin tienoille. Se teki ensimmäisestä etapista lähinnä pölyisen ja tavallaan surkean ohikulkevine rekkoineen ja valtavine rakennustyömaineen. Ensimmäinen yö vietettiin peltivajassa, jonka nimi oli Hotel Hilton. Emäntä oli maailman sympaattisin ja ihanin nainen, jonka olisin halunnut ottaa mukaan ja pelastaa juopolta väkivaltaiselta mieheltään, jota ei kyllä oikeestaan voi edes mieheksi kutsua. Säälittävä runkkari on osuvampi. Onneksi villimintusta keitetty tee sai alkeellisimmatkin olosuhteet tuntumaan juhlalta.
Päivä 2 Ngadi Bazar – Jagat
Toisena päivänä työmaat jäivät taakse ja tie jäi kulkemaan joen toisella puolella. Matkaan oli Ngadista tarttunut myös hollantilainen nuorimies. Me etenimme rauhassa auringon paistaessa ja löysimme maailman ihanimman vesiputouksen, jonka alapuolella vilvoitella väsyneitä koipia. Tässä vaiheessa tarinaa rinkan paino vielä tuntuu ja jalat ei vielä ole tottunut tamppaamiseen. Illaksi saavuimme Jagatiin, josta löytyi mukava puinen eli vanerista tehty majapaikka. Ja lämmin suihku, voihan pyhä lehmä sentään!
Päivä 3 Jagat – Dharapani
.JPG)
Kolmannen päivän reitti tarjosi mielestäni reitin upeimpia luontoelämyksiä. Matkan varrella kuljimme rehevien, pienien (ja isojen, yli 200 m) vesiputousten täyttämillä rinteillä, jossa viihtyy banaanit ja erilaiset kosteiden paikkojen kasvit. Sieltä matka jatkui luonnonvaraisen Cannabis sativan täyttämille aukeille, jotka aikanaan vaihtuivat bambujen täyttämiksi rinteiksi, jossa vuohet laidunsivat. Ja koko matkan alapuolellamme kohisi vielä tässä vaiheessa vuolaana virtaava Marsyangdi-joki. Vaikka päivää olisi vielä ollut jäljellä, päätimme jäädä Dharapaniin, koska sateen uhka oli ilmeinen. Täällä tapasimme ensimmäistä kertaa sveitsiläis-chileläispariskunnan, joka tuli tutuksi myös loppuvaelluksella. Ihania ihmisiä kerta kaikkiaan.
Päivä 4 Dharapani – Chame
Neljäs päivä ei auennut yhtä reippaana kuin edelliset, sillä olin ollut huonovointinen ja nukkunut huonosti. Onneksi se meni ohi, joskin jättäen hieman nuutuneen olon. Lähdimme kuitenkin matkaan, joskin rauhallisesti, sillä edessä oli 810 metriä nousua. Heti Dharapanin jälkeen on ACAPin ilmoittautumiskioski, jonka seinällä komeili ilmoitus kadonneesta retkeilijästä. Muistutus siitä, ettei kannata lähteä yksin ja että vuorilla liikkumisessa on oikeasti riskejä ja että ihmisiä kuolee ja katoaa joka vuosi. Päätin myös, etten enää kertaakaan käytä kantajien ”oikopolkuja”. Ihan järjetöntä, miten vaikeakulkuisessa ja jyrkässä maastossa kantajat välillä kulkee, kun minun säälittävällä kantamuksella olin oikeasti kauhusta jäykkänä ja varma, että putoan kohta 200 m ei minnekään. Toisin sanoen, pysyin siis jatkossa merkityllä reitillä, ihan sama vaikka se matkassa tekikin lisää.
Päivä 5 Chame – Upper Pisang
Tämän päivän matka taittui heti Bhratangin jälkeen kirjaimellisesti vuorten syleilyssä. Toisella puolella Annapurna himal ja toisella Manaslu. Ensimmäiset jakit käppästeli vastaan ennen puoltapäivää ja matkalla ihastelin ihania käkkäräkoivuja, kevätesikkoja ja jonkin sortin iiriksiä, joita ei ikinä uskoisi tulevan vastaan kolmen kilometrin korkeudessa. Kompassi alkoi heti kolmessa tonnissa saada vuoristotaudin oireita. Siihen ilmestyi ilmakupla. Nyt haluaisinkin tietää, onko Silva testannut kompassinsa vuoristo-olosuhteissa? Vai onko minun kompassissa vikaa? Pelottavaa. Ja Big Daddylle sellasia terveisiä, että uudelle kompassille tarvetta, Jukolassa on varmaan hyviä tarjouksia. Huomasin myös, että kun ollaan 3 km aurinkoa lähempänä, niin se tarkoittaa, että olmi ottaa väriä helpommin. Nyt mun kämmenselkiä koristaa juhlallisen urpot vaellussauvojen käsilenkin aiheuttamat rusketusraidat. Kaikesta huolimatta saavuimme iltapäivällä Upper Pisangiin, joka ensi näkemältä vaikuttaa ihan hylätyltä kivikasalta, muttei sitä todistettavasti ole.
Päivä 6 Upper Pisang – Manang
Aamu alkoi sateen viilentämässä (oli yöllä ihan pakkasen puolella) ulkoilmassa vajaalla 400 metrin nousulla Ghyaruun, josta taas kerran oli niin käsittämättömän kauniit näkymät, että sydän pakahtui. Tosin ei pakahtunut niin paljon, kun sillon kun oikea herrasmies ottaa lakin päästä kätellessään. Siinä temppelin nurkalla oli hyvä hörppiä kupilliset teetä, jota muuten matkan aikana tuli nautittua ainakin litra per päivä per lärvi. Se on hyvää, lämmittävää ja samalla virkistävää, ja reilulla sokerilla maustettuna se myös toimii energiajuomana. Tosin nyt on teekiintiö täynnä toistaiseksi ja aion keskittyä kahvinjuontiin. Kuudennen päivän luontobongausten ykkönen oli puolilammas eli baraali eli Pseudois nayaur. Tai oikeammin kuusi baraalia. Baraalien lailla suorastaan kirmasimme eteenpäin viettämään pari välttämätöntä akklimatisointipäivää Manangissa, joka on kaupunkina suurin piirtein yhtä viehättävä kuin pernarutto. Sen kaupungin hyvät puolet on runsas leipomotarjonta ja ja ja… ai niin, muuta hyvää siinä ei olekaan. No, sen verran siinä on hyvää, että Himalayan Rescue Association pitää siellä klinikkaa ja me käytiin tietenkin kuuntelemassa vuoristotautivalistusluento, jonka jälkeen oli vapaaehtoinen varojenkeräys. Sadalla rupialla sai testauttaa veren happisaturaation ja parhaat lukemat vetänyt voitti suklaapatukan. Pulla veti suklaat kotiinpäin lukemalla 95. Suvituuli jäi harmittavasti pisteen päähän suklaasta. Tässä Manangiksi kutsutussa perslävessä oli kuitenkin hengattava pari yötä, jotta saisi selville, miten keho reagoi ohueen ilmaan, ennenkö lähtee ylemmäs. Kurjuuden maksimoinniksi sää oli kylmä ja sateinen, mutta toisaalta lepo tuli tarpeeseen viiden päivän tarpomisen jälkeen.
Päivä 7 Manang – Yak Kharka
Manangista ei kovin paljon tarvitse nousta, niin tulee puuraja vastaan. Ei siis enää puita, pelkkää puskakatajaa, tyrnipensasta, jakkeja ja vuohia ja tietenkin lumihuippuisia vuoria. Päivän määränpää oli Yak Kharka eli jakkilaitumet. Jollain tavalla sympaattinen kylä (lue: 5 taloa) josta löytyi majapaikka. Ei se nyt ole niin justiinsa, jos ikkunanpokan ja seinän väliin on jäänyt sormenlevyinen rako. Onneks oli jesaria mukana, niin ei vetänyt ihan niin paljon. Tän paikan erikoisuuksia oli ”hot bucket shower”. Eli ämpärillinen kuumaa vettä peseytymiseen. Hyvä ajatus, mutta toteutuspuolessa on vielä hiomista. Kylpyhuone nimittäin oli yhtä kuin vessa. Ja siis vessa on reikä lattiassa, usein aika epämiellyttävä paikka. Joten jos olevinaan peseytyy ja sen jälkeen tuntuu, että haisee kuselle, niin eikö se ole sitten ihan sama, vaikkei peseytyisikään?
Päivä 8 Yak Kharka – Thorung Phedi
Kahdeksantena päivänä oltiin jännän äärellä. Ensinnäkin Thorung Phedi on 4450 metrin korkeudessa. Toisekseen päästäkseen sinne on käveltävä erittäin epästabiililla polulla, epästabiililla rinteellä, joka on maanvyöryaltis ja useissa kohdissa jo lähtenyt luisuun. Mutta kun näistä selviää, on suorastaan hämmentävää, että saapuu paikkaan, jossa voi istua lämmitetyssä ravintolassa syömässä kasvishampurilaista ja kuunnella Neil Youngia. Vähän kyllä jännitti vuoristotauti, vaikka omalla kohdalla oireita ei ollut pientä päänsärkyä enempää. Edellisinä päivinä oli Thorung Phedistä käyty evakuoimassa porukkaa helikopterilla vuoristotaudin takia ihan useampaan otteeseen. Ja porukkaa heittää veivin vuoristotaudin takia joka vuosi, joten ihan on syytäkin olla huolissaan.
Päivä 9 Thorung Phedi – Mutkinath
Nousujen nousu. Yksi vertikaalinen kilometri ylöspäin ja yli puolitoista kilometriä alaspäin edessä. Monta tuntia matkasta tehdään lumisella polulla, mikä ei tietenkään meitä haitannut, mutta vaikeaksi matkanteon tekee ohut ilma ja rinteiden jyrkkyys. Thorung Lan korkeudella, joka nousee lähes 5,5 kilometriin happea on ilmassa vain noin 50 % merenpinnan tasosta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jokaisen 30 metrin kulkemisen jälkeen on olo kuin olisi juuri juossut Venlojen viestin ankkuriosuuden kilometrin mittaisen rajun ja hurmioituneen loppukirin. On pakko pysähtyä haukkomaan henkeä, vaikka askelpituus on ehkä parhaimmillaankin 30 cm. Kun on noin 15 kertaa luullut saavuttavansa korkeimman kohdan ja joutunut pettymään huomatessaan, että töppyrän takana on uusi töppyrä, on ihan mielettömän hienoa, kun vihdoin näkee korkeimman kohdan merkiksi liehuvat rukousliput. Mä selvisin, mä selvisin!
Ilo 5416 metrin saavuttamisesta muuttui pian tuskaiseksi alamäkipainajaiseksi. Yli puolitoista vertikaalikilometriä alaspäin on, miten sen nyt kauniisti sanoisi, perseestä. Se nimittäin alkaa tuntua polvissa, jopa ihmisellä, jolla ei ole ollut polvien kanssa ongelmia. Ja se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Mutta onneksi Muktinathissa odotti mieletön hippimesta ja kuuma suihku.
Päivä 10 Muktinath - Jomsom
Ei enää kävelyä alamäkeen. Vuokrattiin siis pyörät, tosin ylihintaiset ja paskat, mutta oli siinä kuitenkin kaksi pyörää ja runko, joten kai se lasketaan. Ajateltiin, että kun luvassa on taas kilometri laskua, niin sehän on helppo homma. Yeah, right... Kaligandakin laaksossa tuulee aamupäivisin kevyesti pohjoisesta ja iltapäivisin alkaa sellainen etelätuuli, että meinasin kaatua pelkästään sen takia useaan otteeseen. Mutta maisemat oli kohdallaan. Määränpää oli tosin lievästi väsynyt mesta. Mutta tänne loppui meidän lihasvoimalla kulkeminen ja täältä alkoi sitten ihan toinen tarina, jolla en aio väsyttää teitä enää enempää.
Pahoittelen paskaa asettelua, ei äly eikä kärsivällisyys riitä koodaamaan sitä paremmaksi.
Suvituuli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti