Haa! Virallinen osuus kenttätöineen ja palavereineen on taputeltu omalta osaltani. Pulla otti ja lähti takaisin Suomeen ja minä jäin viettämään laatuaikaa itseni kanssa muutamaksi päiväksi, ennen kuin saan seuraa Kaappiheterosta eli tuttavallisemmin Hetskusta ja Pennistä. Yhdessä muodostamme legendaarisen Die Kühe - Ratkaisijat -joukkueen, joka on niittänyt menestystä mm. Sotilas- ja erätaitokilpailuissa. Tai tarkemmin yhdessä sellaisessa toistaiseksi. Ja täytyy kyllä vähän leijua sillä, että henkilökohtaisesti pärjäsin niissä mitteilöissä, sillä sain "tsemppari"-palkinnon; hirvennahkaisen lompakon!
Ja asiasta kukkaruukkuun. Muutin Mangalin talosta Patanin ytimestä eläintarhan taakse. Uusi kämppä on vielä lähempänä Pranamayan joogasalia ja vaarallisen lähellä Vienna Bakeryä. Mmmm, cakes... mmm, pretzels... Mutta jännittävintä uusilla tienoilla on litsimiehet. Siis tiedättehän sen vähän piikikkään luumun kokoisen hedelmän, anteeksi luumarjan, jonka sisus kiven ympärillä näyttää meduusalta. No, ilmeisesti nyt on litsisesonki. Ensin Vienna Bakeryn ja Mokshin risteyksessä oli vain yksi litsimies, ja aina joogasta tullessani tai sinne mennessäni mies ojensi litsejä minua kohti ja sanoi: "Litchi, madam?" Ja litsimies oli aina nohevana, olin sitten pyörän selässä tai istuin taksissa.
Mutta kohta litsimies ei ollutkaan enää yksin. Ensin niitä oli kolme samassa kulmassa ja eilen jo viisi. Jokainen hokemassa: "Litchi, madam?" Minä luulin jo tulleeni hulluksi. Ja ei riitä että ne on valloittanut sen kulman, ne on valloittaneet myös mun vakkarilounaspaikan Café Soman risteyksen!!! Nyt mä joudun keksimään kiertoteitä, että välttäisin kohtaamiset litsimiesten kanssa, koska se alkaa olla jo ahdistavaa. Ne on nimittäin sisukkaita niitten litsiensä kanssa. Jos ensimmäiselle sanot, että ei kiitos, niin se ei lannista neljää seuraavaa. Eihän sitä tosiaan tiedä muuttuuko mieleni litsien suhteen ratkaisevasti kahden sekunnin aikana. Ne ei ole mun mielestä kovin kummosia luumarjoja nimittäin. Mutta ehkä joku päivä otan kaikki yhden ja kahden rupian kolikot, joita on kertynyt ja ostan koko rahalla litsejä!
tiistai 3. kesäkuuta 2014
maanantai 26. toukokuuta 2014
Charity starts at home
Mä joskus sivulauseessa ehkä lupasin ottaa kantaa eläinten oikeuksiin tämän blogin kautta. Olen nimittäin huomannut, että Suomessa on viimeaikoina kohkattu Romanian koirista enemmän kuin Korkeasaaren paviaaneista aikoinaan. Kerrottakoon heti aluksi, että pointtini on seuraava: mitä (lemmikki)eläinten oikeuksiin tulee, suomalaisten tulisi ensisijaisesti huolehtia niistä Suomessa ja erityisesti lopettaa koirien "pelastaminen" Suomeen maista, jotka voidaan ainakin joltakin osin laskea kehitysmaihin. Suomessa on kyllä ihan riittävästi ongelmia sillä saralla; pentutehtailua, heitteillejättöjä yms. Jos olet eri mieltä asiasta niin kehotan jatkamaan lukemista. Tässä on vähän näkökulmaa koirien todellisuudesta kehitysmaassa. Myönnettäköön, että Romania ei ole samassa mittakaavassa kehitysmaa kuin esim. Nepal, mutta ongelmat on silti samankaltaiset. Koettakaa hyvät ihmiset ymmärtää, että yhteiskunta, joka rämpii siellä Maslow'n tarvehierarkian ensimmäisellä portaalla, ei yksinkertaisesti vielä pysty huolehtimaan eläimistä sillä tasolla, mitä me pidämme tarpeellisena. Ja tämä koskee sekä lemmikkejä että kotitalouseläimiä. Ihan ensimmäiseksi kannattaisi huolehtia kotitalouseläimien hyvinvoinnista, koska sillä on suora yhteys ihmisten hyvinvointiin ravinnon kautta.
Valitettava todellisuus on, että katukoirat eivät ole herttaisia karvakuonoja, jotka vaan pesun ja karanteenin jälkeen muuttuvat kuin taikaiskusta hellyyttäviksi perheen lemmikeiksi. Katukoirat ovat aliravittuja ja sairaita. Lisäksi mm. sisäsiittoisuuden takia monilla koirilla on erinäköisiä raajojen ja selkärangan epämuodostumia. Sairauksia löytyy rabieksesta erilaisiin loisiin. Ja yli 90 % ihmisten rabiestartunnoista saadaan tautia sairastavilta koirilta, joten on ihan syytäkin miettiä, tarvitaanko kehittyvässä maailmassa miljardeja katukoiria. Rabiesta kantavat koirat kun vielä asustelevat enimmäkseen siellä missä ihmisillä ei ole mahdollisuutta päästä lääkäriin. Lisäksi on puuttuvia tai vammautuneita raajoja, puuttuvia silmiä ja märkiviä haavoja ja ulostyöntyviä suolia. Minkälainen ihminen ei tällaisen koiran nähdessään ensimmäiseksi ajattele, että ainut oikea tapa on mahdollisimman nopea ja kivuton lopettaminen? Kärsivän eläimen kärsimysten pitkittäminen "pelastamisen" varjolla on hurskastelua ja egotrippailua pahimmasta päästä.
Kun ihmiset "pelastaa" näitä koiria lopettamiselta, niin miettiikö kukaan, että miltä ne pelastetaan ja mihin ne pelastetaan? Se, että joku paikallinen adoptoi koiran, ei todellakaan tarkoita sitä, että koira välttämättä saisi hyvän elämän. Vuokraisännällämme on lemmikkikoira, jota vaivaa jonkinsortin loiset ja kirput. Ravinto on lähinnä riisiä ja keksejä ja vettä ei tarjolla kuin silloin tällöin, vaikka olisi 35 astetta lämmintä eikä edes varjoa. Ja ei millään pahalla, mutta koirien adoptoiminen Suomeen on vielä järjettömämpää, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka hyvät. Kehittyvistä maista tuodut katukoirat ovat terveysriski. Ja on erittäin naiivia luulla, etteikö katukoirien adoptoimisessa joku olisi nähnyt mahdollisuutta bisnekselle. Suomessa kun löytyy edelleen ihmisiä, jotka ottaa koiranpennun pentutehtailijalta ajatuksena, että "mä pelastan sen pennun". Joo, ja samalla luot markkinat kyseiselle toiminnalle.
Romanian koirien tilanteeseen liittyen eräs vihreä poliitikko, Johanna Sumuvuori, otti kantaa, että katukoirien lopettamisen sijaan pitäisi tehdä pitkäkestoisempia ratkaisuja ja ottaa käyttöön laaja sterilisaatio- ja rokotusohjelma. Voi hyvä helvetti sentään. Johanna voisi laskeutua sieltä Sumuvuoreltaan takaisin todellisuuteen. Minä pidän Suomea erittäin järjestaytyneenä maana kaikin puolin, joskus jopa liiankin. Ja silti Suomen kaikkia koiria ja kissoja ei ole rokotettu. Ei, vaikka rahastakaan se ei ole meillä kiinni. Millä helvetillä maassa, joka on epäjärjestäytynyt, korruptoitunut ja jossa mietitään vielä miten saataisiin ihmisille riittävästi ruokaa, vettä ja edes peruskoulutusta, järjestetään kattava sterilisaatio- ja rokotusohjelma miljoonille koirille? Pelastetaan koirat Ry:n sivuilla arvio Romanian koirien määrästä vaihtelee 2-5 miljoonan välillä! Miten tähän toimintaan löytyisi taloudelliset ja henkilöresurssit? Ja mitäs sitten kun kaikki koirat olisi steriloitu ja rokotettu? Järjestyisikö niille kaikille jostain koti? Muuttuisiko samalla ihmisten asenne maagisesti niin, ettei koiria enää potkittaisi ja kivitettäisi? Rohkenen epäillä.
Kerronpa teille esimerkin, millä tasolla eläinlääketiede on täällä. Täkäläisessä eläinsairaalassa parvovirusripulista kärsiviä koiranpentuja "hoidettiin" pitämällä ne häkeissä. Verta ripuloivat koiranpennut pienessä häkissä ulkona auringossa. Ei nesteytystä, ei edes varjoa ja tämä oli siis eläinsairaala. Todennäköisesti koiranpennut menehtyivät, voi vaan toivoa, että nopeasti. Eikö olisi kuitenkin ollut kaikkien kannalta parempi, jos sen kidutuksen, jota myös hoidoksi kutsutaan, sijaan loppu olisi tullut nopeasti? Ja tietenkin on tärkeää pitkällä tähtäimellä kehittää eläinlääketieteen tasoa ja ylipäätään eläinten kunnollista kohtelua. Mutta ne muutokset tapahtuvat niin hitaasti, että se ei auta tällä hetkellä kärsivää koiranpentua.
Yhdestä asiasta olen samaa mieltä koira-aktivistien kanssa. Lopettaminen ei saisi olla julmaa tappamista, vaan asiallista, nopeaa ja kivutonta lopettamista, jonka jälkeen ruumis hävitettäisiin asianmukaisesti tautien leviämisen ehkäisemiseksi. Voisiko tässä olla vähän realistisempi tavoite, jos nyt välttämättä halutaan puuttua Romanian tai minkään muunkaan valtion katukoira-asioihin? Ja onko näillä aktivisteilla mennyt ihan ohi se, että myös Suomessa talteenotettu eläin voidaan lopettaa 15 päivän säilytyksen jälkeen? Miksi kukaan ei elämöi tästä? Minä en perkele ymmärrä!
Charity starts at home. Voi tietysti kuulostaa jeesustelulta kehitysyhteistyötä tekevältä henkilöltä, mutta ainakin minulla on näkökulmaa aiheeseen. Jos on tarvetta auttaa eläimiä, niin tässä on linkki Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton sivuille, jonka kautta pääsee paikallisyhdistysten sivuille. Paikallisyhdistysten sivuilta löytyy uutta kotia etsiviä eläimiä ja siellä voi myös tarjota kodin eläimelle. Tässä asiassa ei todellakaan tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan.
www.sey.fi
Suvituuli
Valitettava todellisuus on, että katukoirat eivät ole herttaisia karvakuonoja, jotka vaan pesun ja karanteenin jälkeen muuttuvat kuin taikaiskusta hellyyttäviksi perheen lemmikeiksi. Katukoirat ovat aliravittuja ja sairaita. Lisäksi mm. sisäsiittoisuuden takia monilla koirilla on erinäköisiä raajojen ja selkärangan epämuodostumia. Sairauksia löytyy rabieksesta erilaisiin loisiin. Ja yli 90 % ihmisten rabiestartunnoista saadaan tautia sairastavilta koirilta, joten on ihan syytäkin miettiä, tarvitaanko kehittyvässä maailmassa miljardeja katukoiria. Rabiesta kantavat koirat kun vielä asustelevat enimmäkseen siellä missä ihmisillä ei ole mahdollisuutta päästä lääkäriin. Lisäksi on puuttuvia tai vammautuneita raajoja, puuttuvia silmiä ja märkiviä haavoja ja ulostyöntyviä suolia. Minkälainen ihminen ei tällaisen koiran nähdessään ensimmäiseksi ajattele, että ainut oikea tapa on mahdollisimman nopea ja kivuton lopettaminen? Kärsivän eläimen kärsimysten pitkittäminen "pelastamisen" varjolla on hurskastelua ja egotrippailua pahimmasta päästä.
Kun ihmiset "pelastaa" näitä koiria lopettamiselta, niin miettiikö kukaan, että miltä ne pelastetaan ja mihin ne pelastetaan? Se, että joku paikallinen adoptoi koiran, ei todellakaan tarkoita sitä, että koira välttämättä saisi hyvän elämän. Vuokraisännällämme on lemmikkikoira, jota vaivaa jonkinsortin loiset ja kirput. Ravinto on lähinnä riisiä ja keksejä ja vettä ei tarjolla kuin silloin tällöin, vaikka olisi 35 astetta lämmintä eikä edes varjoa. Ja ei millään pahalla, mutta koirien adoptoiminen Suomeen on vielä järjettömämpää, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka hyvät. Kehittyvistä maista tuodut katukoirat ovat terveysriski. Ja on erittäin naiivia luulla, etteikö katukoirien adoptoimisessa joku olisi nähnyt mahdollisuutta bisnekselle. Suomessa kun löytyy edelleen ihmisiä, jotka ottaa koiranpennun pentutehtailijalta ajatuksena, että "mä pelastan sen pennun". Joo, ja samalla luot markkinat kyseiselle toiminnalle.
Romanian koirien tilanteeseen liittyen eräs vihreä poliitikko, Johanna Sumuvuori, otti kantaa, että katukoirien lopettamisen sijaan pitäisi tehdä pitkäkestoisempia ratkaisuja ja ottaa käyttöön laaja sterilisaatio- ja rokotusohjelma. Voi hyvä helvetti sentään. Johanna voisi laskeutua sieltä Sumuvuoreltaan takaisin todellisuuteen. Minä pidän Suomea erittäin järjestaytyneenä maana kaikin puolin, joskus jopa liiankin. Ja silti Suomen kaikkia koiria ja kissoja ei ole rokotettu. Ei, vaikka rahastakaan se ei ole meillä kiinni. Millä helvetillä maassa, joka on epäjärjestäytynyt, korruptoitunut ja jossa mietitään vielä miten saataisiin ihmisille riittävästi ruokaa, vettä ja edes peruskoulutusta, järjestetään kattava sterilisaatio- ja rokotusohjelma miljoonille koirille? Pelastetaan koirat Ry:n sivuilla arvio Romanian koirien määrästä vaihtelee 2-5 miljoonan välillä! Miten tähän toimintaan löytyisi taloudelliset ja henkilöresurssit? Ja mitäs sitten kun kaikki koirat olisi steriloitu ja rokotettu? Järjestyisikö niille kaikille jostain koti? Muuttuisiko samalla ihmisten asenne maagisesti niin, ettei koiria enää potkittaisi ja kivitettäisi? Rohkenen epäillä.
Kerronpa teille esimerkin, millä tasolla eläinlääketiede on täällä. Täkäläisessä eläinsairaalassa parvovirusripulista kärsiviä koiranpentuja "hoidettiin" pitämällä ne häkeissä. Verta ripuloivat koiranpennut pienessä häkissä ulkona auringossa. Ei nesteytystä, ei edes varjoa ja tämä oli siis eläinsairaala. Todennäköisesti koiranpennut menehtyivät, voi vaan toivoa, että nopeasti. Eikö olisi kuitenkin ollut kaikkien kannalta parempi, jos sen kidutuksen, jota myös hoidoksi kutsutaan, sijaan loppu olisi tullut nopeasti? Ja tietenkin on tärkeää pitkällä tähtäimellä kehittää eläinlääketieteen tasoa ja ylipäätään eläinten kunnollista kohtelua. Mutta ne muutokset tapahtuvat niin hitaasti, että se ei auta tällä hetkellä kärsivää koiranpentua.
Yhdestä asiasta olen samaa mieltä koira-aktivistien kanssa. Lopettaminen ei saisi olla julmaa tappamista, vaan asiallista, nopeaa ja kivutonta lopettamista, jonka jälkeen ruumis hävitettäisiin asianmukaisesti tautien leviämisen ehkäisemiseksi. Voisiko tässä olla vähän realistisempi tavoite, jos nyt välttämättä halutaan puuttua Romanian tai minkään muunkaan valtion katukoira-asioihin? Ja onko näillä aktivisteilla mennyt ihan ohi se, että myös Suomessa talteenotettu eläin voidaan lopettaa 15 päivän säilytyksen jälkeen? Miksi kukaan ei elämöi tästä? Minä en perkele ymmärrä!
Charity starts at home. Voi tietysti kuulostaa jeesustelulta kehitysyhteistyötä tekevältä henkilöltä, mutta ainakin minulla on näkökulmaa aiheeseen. Jos on tarvetta auttaa eläimiä, niin tässä on linkki Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton sivuille, jonka kautta pääsee paikallisyhdistysten sivuille. Paikallisyhdistysten sivuilta löytyy uutta kotia etsiviä eläimiä ja siellä voi myös tarjota kodin eläimelle. Tässä asiassa ei todellakaan tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan.
www.sey.fi
Suvituuli
tiistai 13. toukokuuta 2014
Kaksiteräinen haulikko ja muita kertomuksia...
Every cloud has a silver lining. Niin, tai sitten voitas myös kääntää tämä niin, että kaikella kivalla on myös se paskempi puoli. Että onhan se Annapurna hieno ja sillei, mutta ah, kun palaa arkeen, niin muistaa taas, että missäs sitä oltiinkaan. Tervetuloa kuvamatkalle elämääni Kathmandussa.
Paluu arkeen. Myrkytys. Ilman muita suojavarusteita. Luteiden häätö itse, koska vuokraisäntä ei "usko luteisiin" niin hän ei myöskään mitään asialle tee.
"Mitä sullon noissa pusseissa?" No vaatteet, jotka keitin, tietenkin. Urpo. Mitäpä muutakaan.
Toiset vetää laajakirjoista antibioottia ja toiset vetää antibioottien koko kirjon. Kuulun jälkimmäisiin. Huono tuuri on toinen nimeni ja kampylobakteerit ystäviäni.
Jätehuolto à la Nepál.
Eläin à la Nepál. Tästä aiheesta saatte kuulla lisää.
Yli puolet maailman asukkaista on miehiä. Syy siihen monissa paikoissa mm. tyttösikiöiden abortointi. Nepalissa arvioidaan abortoitavan vuosittain 50000 tyttösikiötä, vaikka se on virallisesti kiellettyä. Ne "onnekkaat" tytöt, joita ei abortoida, pääsevät tekemään töitä aamusta iltaan, jotta nämä sankarit kaiffareineen voisivat istua, seistä, juoda teetä, pelata korttia yms. kaiket päivät...
...tai juoda chhaangia tai rakshia ja päätyä tähän kuntoon. Kuva otettu ennen puolta päivää.
Jos olet Nepalissa käymässä turistina, niin ehkä vältyt osalta tästä. EHKÄ. Jos kuitenkin jostain syystä olet päätynyt tekemään töitä, niin tämän kaiken lisäksi saat kokea "työskentelyn" riemun. Toivottavasti sarkasmini on käsinkosketeltavaa. Että ei muuta kuin Big Daddyn sanoin: "Hei hulinaa ja mummon päätä seinään!"
Suvituuli
Paluu arkeen. Myrkytys. Ilman muita suojavarusteita. Luteiden häätö itse, koska vuokraisäntä ei "usko luteisiin" niin hän ei myöskään mitään asialle tee.
"Mitä sullon noissa pusseissa?" No vaatteet, jotka keitin, tietenkin. Urpo. Mitäpä muutakaan.
Toiset vetää laajakirjoista antibioottia ja toiset vetää antibioottien koko kirjon. Kuulun jälkimmäisiin. Huono tuuri on toinen nimeni ja kampylobakteerit ystäviäni.
Jätehuolto à la Nepál.
Eläin à la Nepál. Tästä aiheesta saatte kuulla lisää.
Yli puolet maailman asukkaista on miehiä. Syy siihen monissa paikoissa mm. tyttösikiöiden abortointi. Nepalissa arvioidaan abortoitavan vuosittain 50000 tyttösikiötä, vaikka se on virallisesti kiellettyä. Ne "onnekkaat" tytöt, joita ei abortoida, pääsevät tekemään töitä aamusta iltaan, jotta nämä sankarit kaiffareineen voisivat istua, seistä, juoda teetä, pelata korttia yms. kaiket päivät...
...tai juoda chhaangia tai rakshia ja päätyä tähän kuntoon. Kuva otettu ennen puolta päivää.
Jos olet Nepalissa käymässä turistina, niin ehkä vältyt osalta tästä. EHKÄ. Jos kuitenkin jostain syystä olet päätynyt tekemään töitä, niin tämän kaiken lisäksi saat kokea "työskentelyn" riemun. Toivottavasti sarkasmini on käsinkosketeltavaa. Että ei muuta kuin Big Daddyn sanoin: "Hei hulinaa ja mummon päätä seinään!"
Suvituuli
torstai 8. toukokuuta 2014
Matka ei tapa, vauhti tappaa
Parasta työnteossahan on loma, jota meillekin on suotu Nepalissa oleskelumme ajaksi muikeat kaksi viikkoa. Tällainen mehtäläinen kun olen, niin tietenkin houkuttelin ja ehkä vähän painostin ja pakotin Pullan lähtemään vaeltamaan Annapurnan ympäri. Kukapa nyt ei haluaisi viettää lomaansa rinkka selässä kävellen? Ja kun kyseinen vaellus on ns. teahouse trek eli yöpyminen ja syöminen tapahtuvat matkalla olevissa majapaikoissa, niin rinkkahan oli kevyt (n. 10 kg) kun ei tarvinnut raahata ruokaa eikä leiriytymiskamppeita. Kokemus osoittautui niin uskomattoman hienoksi, että haluan jakaa sen kanssanne hyvät ihmiset. Jos ei minkään muun, niin tämän takia kannattaa kestää Kathmandun melua, kaaosta ja kuolleita rottia kadulla…
Päivä 1 Besi Sahar – Ngadi Bazar
Edellisenä päivänä matkustimme bussilla Pokharaan, vaikka se teki vähän mutkaa, mutta halusimme pois Kathmandusta rentoutumaan ennen vaellusta. Otimme ehkä myös pari neuvoa-antavaa ja kun totesimme olevamme riittävän neuvokkaita, vuokrasimme auton kuskeineen toimittamaan meidät seuraavana aamuna Besi Sahariin, josta itse vaellus alkaa. Auto osoittautui hyväksi ja nopeaksi vedoksi, sillä edellispäivänä olimme saaneet nauttia jo aivan riittävät 8 tuntia paikallisen bussin tunnelmasta.
Koska kehitys on kehittynyt täälläkin päin maailmaa, niin ennen tiettömillä teillä kulkee nykyään tie ja kiinalaiset ovat rynnänneet valjastamaan vesivoimaa Bhulbulen ja Ngadi Bazarin tienoille. Se teki ensimmäisestä etapista lähinnä pölyisen ja tavallaan surkean ohikulkevine rekkoineen ja valtavine rakennustyömaineen. Ensimmäinen yö vietettiin peltivajassa, jonka nimi oli Hotel Hilton. Emäntä oli maailman sympaattisin ja ihanin nainen, jonka olisin halunnut ottaa mukaan ja pelastaa juopolta väkivaltaiselta mieheltään, jota ei kyllä oikeestaan voi edes mieheksi kutsua. Säälittävä runkkari on osuvampi. Onneksi villimintusta keitetty tee sai alkeellisimmatkin olosuhteet tuntumaan juhlalta.
Päivä 2 Ngadi Bazar – Jagat
Toisena päivänä työmaat jäivät taakse ja tie jäi kulkemaan joen toisella puolella. Matkaan oli Ngadista tarttunut myös hollantilainen nuorimies. Me etenimme rauhassa auringon paistaessa ja löysimme maailman ihanimman vesiputouksen, jonka alapuolella vilvoitella väsyneitä koipia. Tässä vaiheessa tarinaa rinkan paino vielä tuntuu ja jalat ei vielä ole tottunut tamppaamiseen. Illaksi saavuimme Jagatiin, josta löytyi mukava puinen eli vanerista tehty majapaikka. Ja lämmin suihku, voihan pyhä lehmä sentään!
Päivä 3 Jagat – Dharapani
.JPG)
Kolmannen päivän reitti tarjosi mielestäni reitin upeimpia luontoelämyksiä. Matkan varrella kuljimme rehevien, pienien (ja isojen, yli 200 m) vesiputousten täyttämillä rinteillä, jossa viihtyy banaanit ja erilaiset kosteiden paikkojen kasvit. Sieltä matka jatkui luonnonvaraisen Cannabis sativan täyttämille aukeille, jotka aikanaan vaihtuivat bambujen täyttämiksi rinteiksi, jossa vuohet laidunsivat. Ja koko matkan alapuolellamme kohisi vielä tässä vaiheessa vuolaana virtaava Marsyangdi-joki. Vaikka päivää olisi vielä ollut jäljellä, päätimme jäädä Dharapaniin, koska sateen uhka oli ilmeinen. Täällä tapasimme ensimmäistä kertaa sveitsiläis-chileläispariskunnan, joka tuli tutuksi myös loppuvaelluksella. Ihania ihmisiä kerta kaikkiaan.
Päivä 4 Dharapani – Chame
Neljäs päivä ei auennut yhtä reippaana kuin edelliset, sillä olin ollut huonovointinen ja nukkunut huonosti. Onneksi se meni ohi, joskin jättäen hieman nuutuneen olon. Lähdimme kuitenkin matkaan, joskin rauhallisesti, sillä edessä oli 810 metriä nousua. Heti Dharapanin jälkeen on ACAPin ilmoittautumiskioski, jonka seinällä komeili ilmoitus kadonneesta retkeilijästä. Muistutus siitä, ettei kannata lähteä yksin ja että vuorilla liikkumisessa on oikeasti riskejä ja että ihmisiä kuolee ja katoaa joka vuosi. Päätin myös, etten enää kertaakaan käytä kantajien ”oikopolkuja”. Ihan järjetöntä, miten vaikeakulkuisessa ja jyrkässä maastossa kantajat välillä kulkee, kun minun säälittävällä kantamuksella olin oikeasti kauhusta jäykkänä ja varma, että putoan kohta 200 m ei minnekään. Toisin sanoen, pysyin siis jatkossa merkityllä reitillä, ihan sama vaikka se matkassa tekikin lisää.
Päivä 5 Chame – Upper Pisang
Tämän päivän matka taittui heti Bhratangin jälkeen kirjaimellisesti vuorten syleilyssä. Toisella puolella Annapurna himal ja toisella Manaslu. Ensimmäiset jakit käppästeli vastaan ennen puoltapäivää ja matkalla ihastelin ihania käkkäräkoivuja, kevätesikkoja ja jonkin sortin iiriksiä, joita ei ikinä uskoisi tulevan vastaan kolmen kilometrin korkeudessa. Kompassi alkoi heti kolmessa tonnissa saada vuoristotaudin oireita. Siihen ilmestyi ilmakupla. Nyt haluaisinkin tietää, onko Silva testannut kompassinsa vuoristo-olosuhteissa? Vai onko minun kompassissa vikaa? Pelottavaa. Ja Big Daddylle sellasia terveisiä, että uudelle kompassille tarvetta, Jukolassa on varmaan hyviä tarjouksia. Huomasin myös, että kun ollaan 3 km aurinkoa lähempänä, niin se tarkoittaa, että olmi ottaa väriä helpommin. Nyt mun kämmenselkiä koristaa juhlallisen urpot vaellussauvojen käsilenkin aiheuttamat rusketusraidat. Kaikesta huolimatta saavuimme iltapäivällä Upper Pisangiin, joka ensi näkemältä vaikuttaa ihan hylätyltä kivikasalta, muttei sitä todistettavasti ole.
Päivä 6 Upper Pisang – Manang
Aamu alkoi sateen viilentämässä (oli yöllä ihan pakkasen puolella) ulkoilmassa vajaalla 400 metrin nousulla Ghyaruun, josta taas kerran oli niin käsittämättömän kauniit näkymät, että sydän pakahtui. Tosin ei pakahtunut niin paljon, kun sillon kun oikea herrasmies ottaa lakin päästä kätellessään. Siinä temppelin nurkalla oli hyvä hörppiä kupilliset teetä, jota muuten matkan aikana tuli nautittua ainakin litra per päivä per lärvi. Se on hyvää, lämmittävää ja samalla virkistävää, ja reilulla sokerilla maustettuna se myös toimii energiajuomana. Tosin nyt on teekiintiö täynnä toistaiseksi ja aion keskittyä kahvinjuontiin. Kuudennen päivän luontobongausten ykkönen oli puolilammas eli baraali eli Pseudois nayaur. Tai oikeammin kuusi baraalia. Baraalien lailla suorastaan kirmasimme eteenpäin viettämään pari välttämätöntä akklimatisointipäivää Manangissa, joka on kaupunkina suurin piirtein yhtä viehättävä kuin pernarutto. Sen kaupungin hyvät puolet on runsas leipomotarjonta ja ja ja… ai niin, muuta hyvää siinä ei olekaan. No, sen verran siinä on hyvää, että Himalayan Rescue Association pitää siellä klinikkaa ja me käytiin tietenkin kuuntelemassa vuoristotautivalistusluento, jonka jälkeen oli vapaaehtoinen varojenkeräys. Sadalla rupialla sai testauttaa veren happisaturaation ja parhaat lukemat vetänyt voitti suklaapatukan. Pulla veti suklaat kotiinpäin lukemalla 95. Suvituuli jäi harmittavasti pisteen päähän suklaasta. Tässä Manangiksi kutsutussa perslävessä oli kuitenkin hengattava pari yötä, jotta saisi selville, miten keho reagoi ohueen ilmaan, ennenkö lähtee ylemmäs. Kurjuuden maksimoinniksi sää oli kylmä ja sateinen, mutta toisaalta lepo tuli tarpeeseen viiden päivän tarpomisen jälkeen.
Päivä 7 Manang – Yak Kharka
Manangista ei kovin paljon tarvitse nousta, niin tulee puuraja vastaan. Ei siis enää puita, pelkkää puskakatajaa, tyrnipensasta, jakkeja ja vuohia ja tietenkin lumihuippuisia vuoria. Päivän määränpää oli Yak Kharka eli jakkilaitumet. Jollain tavalla sympaattinen kylä (lue: 5 taloa) josta löytyi majapaikka. Ei se nyt ole niin justiinsa, jos ikkunanpokan ja seinän väliin on jäänyt sormenlevyinen rako. Onneks oli jesaria mukana, niin ei vetänyt ihan niin paljon. Tän paikan erikoisuuksia oli ”hot bucket shower”. Eli ämpärillinen kuumaa vettä peseytymiseen. Hyvä ajatus, mutta toteutuspuolessa on vielä hiomista. Kylpyhuone nimittäin oli yhtä kuin vessa. Ja siis vessa on reikä lattiassa, usein aika epämiellyttävä paikka. Joten jos olevinaan peseytyy ja sen jälkeen tuntuu, että haisee kuselle, niin eikö se ole sitten ihan sama, vaikkei peseytyisikään?
Päivä 8 Yak Kharka – Thorung Phedi
Kahdeksantena päivänä oltiin jännän äärellä. Ensinnäkin Thorung Phedi on 4450 metrin korkeudessa. Toisekseen päästäkseen sinne on käveltävä erittäin epästabiililla polulla, epästabiililla rinteellä, joka on maanvyöryaltis ja useissa kohdissa jo lähtenyt luisuun. Mutta kun näistä selviää, on suorastaan hämmentävää, että saapuu paikkaan, jossa voi istua lämmitetyssä ravintolassa syömässä kasvishampurilaista ja kuunnella Neil Youngia. Vähän kyllä jännitti vuoristotauti, vaikka omalla kohdalla oireita ei ollut pientä päänsärkyä enempää. Edellisinä päivinä oli Thorung Phedistä käyty evakuoimassa porukkaa helikopterilla vuoristotaudin takia ihan useampaan otteeseen. Ja porukkaa heittää veivin vuoristotaudin takia joka vuosi, joten ihan on syytäkin olla huolissaan.
Päivä 9 Thorung Phedi – Mutkinath
Nousujen nousu. Yksi vertikaalinen kilometri ylöspäin ja yli puolitoista kilometriä alaspäin edessä. Monta tuntia matkasta tehdään lumisella polulla, mikä ei tietenkään meitä haitannut, mutta vaikeaksi matkanteon tekee ohut ilma ja rinteiden jyrkkyys. Thorung Lan korkeudella, joka nousee lähes 5,5 kilometriin happea on ilmassa vain noin 50 % merenpinnan tasosta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jokaisen 30 metrin kulkemisen jälkeen on olo kuin olisi juuri juossut Venlojen viestin ankkuriosuuden kilometrin mittaisen rajun ja hurmioituneen loppukirin. On pakko pysähtyä haukkomaan henkeä, vaikka askelpituus on ehkä parhaimmillaankin 30 cm. Kun on noin 15 kertaa luullut saavuttavansa korkeimman kohdan ja joutunut pettymään huomatessaan, että töppyrän takana on uusi töppyrä, on ihan mielettömän hienoa, kun vihdoin näkee korkeimman kohdan merkiksi liehuvat rukousliput. Mä selvisin, mä selvisin!
Ilo 5416 metrin saavuttamisesta muuttui pian tuskaiseksi alamäkipainajaiseksi. Yli puolitoista vertikaalikilometriä alaspäin on, miten sen nyt kauniisti sanoisi, perseestä. Se nimittäin alkaa tuntua polvissa, jopa ihmisellä, jolla ei ole ollut polvien kanssa ongelmia. Ja se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Mutta onneksi Muktinathissa odotti mieletön hippimesta ja kuuma suihku.
Päivä 10 Muktinath - Jomsom
Ei enää kävelyä alamäkeen. Vuokrattiin siis pyörät, tosin ylihintaiset ja paskat, mutta oli siinä kuitenkin kaksi pyörää ja runko, joten kai se lasketaan. Ajateltiin, että kun luvassa on taas kilometri laskua, niin sehän on helppo homma. Yeah, right... Kaligandakin laaksossa tuulee aamupäivisin kevyesti pohjoisesta ja iltapäivisin alkaa sellainen etelätuuli, että meinasin kaatua pelkästään sen takia useaan otteeseen. Mutta maisemat oli kohdallaan. Määränpää oli tosin lievästi väsynyt mesta. Mutta tänne loppui meidän lihasvoimalla kulkeminen ja täältä alkoi sitten ihan toinen tarina, jolla en aio väsyttää teitä enää enempää.
Pahoittelen paskaa asettelua, ei äly eikä kärsivällisyys riitä koodaamaan sitä paremmaksi.
Suvituuli
Päivä 1 Besi Sahar – Ngadi Bazar
Edellisenä päivänä matkustimme bussilla Pokharaan, vaikka se teki vähän mutkaa, mutta halusimme pois Kathmandusta rentoutumaan ennen vaellusta. Otimme ehkä myös pari neuvoa-antavaa ja kun totesimme olevamme riittävän neuvokkaita, vuokrasimme auton kuskeineen toimittamaan meidät seuraavana aamuna Besi Sahariin, josta itse vaellus alkaa. Auto osoittautui hyväksi ja nopeaksi vedoksi, sillä edellispäivänä olimme saaneet nauttia jo aivan riittävät 8 tuntia paikallisen bussin tunnelmasta.
Koska kehitys on kehittynyt täälläkin päin maailmaa, niin ennen tiettömillä teillä kulkee nykyään tie ja kiinalaiset ovat rynnänneet valjastamaan vesivoimaa Bhulbulen ja Ngadi Bazarin tienoille. Se teki ensimmäisestä etapista lähinnä pölyisen ja tavallaan surkean ohikulkevine rekkoineen ja valtavine rakennustyömaineen. Ensimmäinen yö vietettiin peltivajassa, jonka nimi oli Hotel Hilton. Emäntä oli maailman sympaattisin ja ihanin nainen, jonka olisin halunnut ottaa mukaan ja pelastaa juopolta väkivaltaiselta mieheltään, jota ei kyllä oikeestaan voi edes mieheksi kutsua. Säälittävä runkkari on osuvampi. Onneksi villimintusta keitetty tee sai alkeellisimmatkin olosuhteet tuntumaan juhlalta.
Päivä 2 Ngadi Bazar – Jagat
Toisena päivänä työmaat jäivät taakse ja tie jäi kulkemaan joen toisella puolella. Matkaan oli Ngadista tarttunut myös hollantilainen nuorimies. Me etenimme rauhassa auringon paistaessa ja löysimme maailman ihanimman vesiputouksen, jonka alapuolella vilvoitella väsyneitä koipia. Tässä vaiheessa tarinaa rinkan paino vielä tuntuu ja jalat ei vielä ole tottunut tamppaamiseen. Illaksi saavuimme Jagatiin, josta löytyi mukava puinen eli vanerista tehty majapaikka. Ja lämmin suihku, voihan pyhä lehmä sentään!
Päivä 3 Jagat – Dharapani
.JPG)
Kolmannen päivän reitti tarjosi mielestäni reitin upeimpia luontoelämyksiä. Matkan varrella kuljimme rehevien, pienien (ja isojen, yli 200 m) vesiputousten täyttämillä rinteillä, jossa viihtyy banaanit ja erilaiset kosteiden paikkojen kasvit. Sieltä matka jatkui luonnonvaraisen Cannabis sativan täyttämille aukeille, jotka aikanaan vaihtuivat bambujen täyttämiksi rinteiksi, jossa vuohet laidunsivat. Ja koko matkan alapuolellamme kohisi vielä tässä vaiheessa vuolaana virtaava Marsyangdi-joki. Vaikka päivää olisi vielä ollut jäljellä, päätimme jäädä Dharapaniin, koska sateen uhka oli ilmeinen. Täällä tapasimme ensimmäistä kertaa sveitsiläis-chileläispariskunnan, joka tuli tutuksi myös loppuvaelluksella. Ihania ihmisiä kerta kaikkiaan.
Päivä 4 Dharapani – Chame
Neljäs päivä ei auennut yhtä reippaana kuin edelliset, sillä olin ollut huonovointinen ja nukkunut huonosti. Onneksi se meni ohi, joskin jättäen hieman nuutuneen olon. Lähdimme kuitenkin matkaan, joskin rauhallisesti, sillä edessä oli 810 metriä nousua. Heti Dharapanin jälkeen on ACAPin ilmoittautumiskioski, jonka seinällä komeili ilmoitus kadonneesta retkeilijästä. Muistutus siitä, ettei kannata lähteä yksin ja että vuorilla liikkumisessa on oikeasti riskejä ja että ihmisiä kuolee ja katoaa joka vuosi. Päätin myös, etten enää kertaakaan käytä kantajien ”oikopolkuja”. Ihan järjetöntä, miten vaikeakulkuisessa ja jyrkässä maastossa kantajat välillä kulkee, kun minun säälittävällä kantamuksella olin oikeasti kauhusta jäykkänä ja varma, että putoan kohta 200 m ei minnekään. Toisin sanoen, pysyin siis jatkossa merkityllä reitillä, ihan sama vaikka se matkassa tekikin lisää.
Päivä 5 Chame – Upper Pisang
Tämän päivän matka taittui heti Bhratangin jälkeen kirjaimellisesti vuorten syleilyssä. Toisella puolella Annapurna himal ja toisella Manaslu. Ensimmäiset jakit käppästeli vastaan ennen puoltapäivää ja matkalla ihastelin ihania käkkäräkoivuja, kevätesikkoja ja jonkin sortin iiriksiä, joita ei ikinä uskoisi tulevan vastaan kolmen kilometrin korkeudessa. Kompassi alkoi heti kolmessa tonnissa saada vuoristotaudin oireita. Siihen ilmestyi ilmakupla. Nyt haluaisinkin tietää, onko Silva testannut kompassinsa vuoristo-olosuhteissa? Vai onko minun kompassissa vikaa? Pelottavaa. Ja Big Daddylle sellasia terveisiä, että uudelle kompassille tarvetta, Jukolassa on varmaan hyviä tarjouksia. Huomasin myös, että kun ollaan 3 km aurinkoa lähempänä, niin se tarkoittaa, että olmi ottaa väriä helpommin. Nyt mun kämmenselkiä koristaa juhlallisen urpot vaellussauvojen käsilenkin aiheuttamat rusketusraidat. Kaikesta huolimatta saavuimme iltapäivällä Upper Pisangiin, joka ensi näkemältä vaikuttaa ihan hylätyltä kivikasalta, muttei sitä todistettavasti ole.
Päivä 6 Upper Pisang – Manang
Aamu alkoi sateen viilentämässä (oli yöllä ihan pakkasen puolella) ulkoilmassa vajaalla 400 metrin nousulla Ghyaruun, josta taas kerran oli niin käsittämättömän kauniit näkymät, että sydän pakahtui. Tosin ei pakahtunut niin paljon, kun sillon kun oikea herrasmies ottaa lakin päästä kätellessään. Siinä temppelin nurkalla oli hyvä hörppiä kupilliset teetä, jota muuten matkan aikana tuli nautittua ainakin litra per päivä per lärvi. Se on hyvää, lämmittävää ja samalla virkistävää, ja reilulla sokerilla maustettuna se myös toimii energiajuomana. Tosin nyt on teekiintiö täynnä toistaiseksi ja aion keskittyä kahvinjuontiin. Kuudennen päivän luontobongausten ykkönen oli puolilammas eli baraali eli Pseudois nayaur. Tai oikeammin kuusi baraalia. Baraalien lailla suorastaan kirmasimme eteenpäin viettämään pari välttämätöntä akklimatisointipäivää Manangissa, joka on kaupunkina suurin piirtein yhtä viehättävä kuin pernarutto. Sen kaupungin hyvät puolet on runsas leipomotarjonta ja ja ja… ai niin, muuta hyvää siinä ei olekaan. No, sen verran siinä on hyvää, että Himalayan Rescue Association pitää siellä klinikkaa ja me käytiin tietenkin kuuntelemassa vuoristotautivalistusluento, jonka jälkeen oli vapaaehtoinen varojenkeräys. Sadalla rupialla sai testauttaa veren happisaturaation ja parhaat lukemat vetänyt voitti suklaapatukan. Pulla veti suklaat kotiinpäin lukemalla 95. Suvituuli jäi harmittavasti pisteen päähän suklaasta. Tässä Manangiksi kutsutussa perslävessä oli kuitenkin hengattava pari yötä, jotta saisi selville, miten keho reagoi ohueen ilmaan, ennenkö lähtee ylemmäs. Kurjuuden maksimoinniksi sää oli kylmä ja sateinen, mutta toisaalta lepo tuli tarpeeseen viiden päivän tarpomisen jälkeen.
Päivä 7 Manang – Yak Kharka
Manangista ei kovin paljon tarvitse nousta, niin tulee puuraja vastaan. Ei siis enää puita, pelkkää puskakatajaa, tyrnipensasta, jakkeja ja vuohia ja tietenkin lumihuippuisia vuoria. Päivän määränpää oli Yak Kharka eli jakkilaitumet. Jollain tavalla sympaattinen kylä (lue: 5 taloa) josta löytyi majapaikka. Ei se nyt ole niin justiinsa, jos ikkunanpokan ja seinän väliin on jäänyt sormenlevyinen rako. Onneks oli jesaria mukana, niin ei vetänyt ihan niin paljon. Tän paikan erikoisuuksia oli ”hot bucket shower”. Eli ämpärillinen kuumaa vettä peseytymiseen. Hyvä ajatus, mutta toteutuspuolessa on vielä hiomista. Kylpyhuone nimittäin oli yhtä kuin vessa. Ja siis vessa on reikä lattiassa, usein aika epämiellyttävä paikka. Joten jos olevinaan peseytyy ja sen jälkeen tuntuu, että haisee kuselle, niin eikö se ole sitten ihan sama, vaikkei peseytyisikään?
Päivä 8 Yak Kharka – Thorung Phedi
Kahdeksantena päivänä oltiin jännän äärellä. Ensinnäkin Thorung Phedi on 4450 metrin korkeudessa. Toisekseen päästäkseen sinne on käveltävä erittäin epästabiililla polulla, epästabiililla rinteellä, joka on maanvyöryaltis ja useissa kohdissa jo lähtenyt luisuun. Mutta kun näistä selviää, on suorastaan hämmentävää, että saapuu paikkaan, jossa voi istua lämmitetyssä ravintolassa syömässä kasvishampurilaista ja kuunnella Neil Youngia. Vähän kyllä jännitti vuoristotauti, vaikka omalla kohdalla oireita ei ollut pientä päänsärkyä enempää. Edellisinä päivinä oli Thorung Phedistä käyty evakuoimassa porukkaa helikopterilla vuoristotaudin takia ihan useampaan otteeseen. Ja porukkaa heittää veivin vuoristotaudin takia joka vuosi, joten ihan on syytäkin olla huolissaan.
Päivä 9 Thorung Phedi – Mutkinath
Nousujen nousu. Yksi vertikaalinen kilometri ylöspäin ja yli puolitoista kilometriä alaspäin edessä. Monta tuntia matkasta tehdään lumisella polulla, mikä ei tietenkään meitä haitannut, mutta vaikeaksi matkanteon tekee ohut ilma ja rinteiden jyrkkyys. Thorung Lan korkeudella, joka nousee lähes 5,5 kilometriin happea on ilmassa vain noin 50 % merenpinnan tasosta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jokaisen 30 metrin kulkemisen jälkeen on olo kuin olisi juuri juossut Venlojen viestin ankkuriosuuden kilometrin mittaisen rajun ja hurmioituneen loppukirin. On pakko pysähtyä haukkomaan henkeä, vaikka askelpituus on ehkä parhaimmillaankin 30 cm. Kun on noin 15 kertaa luullut saavuttavansa korkeimman kohdan ja joutunut pettymään huomatessaan, että töppyrän takana on uusi töppyrä, on ihan mielettömän hienoa, kun vihdoin näkee korkeimman kohdan merkiksi liehuvat rukousliput. Mä selvisin, mä selvisin!
Ilo 5416 metrin saavuttamisesta muuttui pian tuskaiseksi alamäkipainajaiseksi. Yli puolitoista vertikaalikilometriä alaspäin on, miten sen nyt kauniisti sanoisi, perseestä. Se nimittäin alkaa tuntua polvissa, jopa ihmisellä, jolla ei ole ollut polvien kanssa ongelmia. Ja se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Mutta onneksi Muktinathissa odotti mieletön hippimesta ja kuuma suihku.
Päivä 10 Muktinath - Jomsom
Ei enää kävelyä alamäkeen. Vuokrattiin siis pyörät, tosin ylihintaiset ja paskat, mutta oli siinä kuitenkin kaksi pyörää ja runko, joten kai se lasketaan. Ajateltiin, että kun luvassa on taas kilometri laskua, niin sehän on helppo homma. Yeah, right... Kaligandakin laaksossa tuulee aamupäivisin kevyesti pohjoisesta ja iltapäivisin alkaa sellainen etelätuuli, että meinasin kaatua pelkästään sen takia useaan otteeseen. Mutta maisemat oli kohdallaan. Määränpää oli tosin lievästi väsynyt mesta. Mutta tänne loppui meidän lihasvoimalla kulkeminen ja täältä alkoi sitten ihan toinen tarina, jolla en aio väsyttää teitä enää enempää.
Pahoittelen paskaa asettelua, ei äly eikä kärsivällisyys riitä koodaamaan sitä paremmaksi.
Suvituuli
tiistai 15. huhtikuuta 2014
"Kuka hullu nyt pyöräilee ylämäkeen?"
Puolitoista kuukautta Nepalia takana ja tänä viikonloppuna olimme ensimmäistä kertaa kahden päivän minilomalla, jota myös viikonlopuksi kutsutaan. Tai Suomessa kutsutaan. Täällä tehdään kuusipäiväistä työviikkoa, joten ainut vapaapäivä on lauantai. Koska sunnuntai oli nepalilaisen uudenvuoden aatto, kukaan ei kuitenkaan tehnyt mitään, joten hetki oli otollinen livistämiseen.
Nagarkotiin on matkaa noin 25 kilsaa, josta noin viimeisen kymmenen kilometrin matkalla noustaan kilometri. Kuulostaa kivalta! Suomalaisen käsitys rentouttavasta viikonlopusta; 30 astetta lämmintä ja 25 kilsaa ylämäkeä. Pikachu ei nepalina voinut ymmärtää, miksi joku haluaisi pyöräillä ylämäkeen, kun alamäkeen meneminen on niin paljon helpompaa. Niinpä. Tässä kiteytyy kulttuuriemme erot. Siinä saattaa myös olla osasyy siihen, miksi asiat joskus tapahtuu melkosella viiveellä: kun ketään ei huvita oikein tehdä mitään liian rasittavaa. En jaksanut alkaa selittää, miten musta on jollain sairaalla tavalla kiva pyöräillä kouluun 20 asteen pakkasessa, että kuinka voin olla tyytyväinen itseeni, kun säästin luontoa ja sain hyötyliikuntaa, vaikka olosuhteet oli vähemmän mairittelevat. Se olis voinu mennä kevyesti yli ymmärryksen.
Nagarkotin parasta antiahan on mahtavat maisemat Himalajalle. Muutenhan se on ihan vain tavallinen pikkuinen kylä. Himalajasta ei näkynyt vilaustakaan, sillä pilvet peitti näkymät kokonaan koko sen ajan kun me oltiin siellä. No ei se mitään, viikon päästä meitsi katselee niitä paljon lähempää (Annapurna baby!). Viikonloppu meni lähinnä hiljaisuudesta, yhdestä ansaitusta oluesta, sipseistä ja suklaasta nauttien, jotka on täällä todellisia ylellisyystarvikkeita. Tää buddhalaisuus varmaan on tarttuvaa, kun sitä ilmeisesti pystyy pysymään kohtuudessa. Kultainen keskitie ja sitä rataa. Seuraavassa laadultaan heikkoa kuvamateriaalia matkan varrelta.
Uskollinen ystävä ja peruseväät; mehua ja keksejä
Puolimatkan krouvi eli Nagarkot 11 km
Tätä katsellessahan tulee melkein ikävä Pieksämäkeä
Eminemille terveisiä että täältäkin saa chipsui ja olutta
Changunarayan
"Oy dude, ya sellin any corn here?"
Lopuksi mielikuvitusmatka mun elämään. Kuvittele, että juot mielelläsi hyvää kahvia ja et ole saanut päivään minkäänlaista kahvia. Menet paikkaan, joka mainostaa tarjoavansa hyvää paikallista luomukahvia. Tilaatte kaksi; yhden mustana ja yhden maidolla. Odotatte puoli tuntia. Pöytään tuodaan yksi kahvi ja kupissa maitoa. Kuluu kymmenen minuuttia ja tulee toinen kahvi. Maistat kahvia. Se on kamalinta myrkkyä mitä olen koskaan saanut. Ja sen tekemiseen on käytetty puoli tuntia. Huomaat, ettei oikeastaan vituta, vaan naurattaa. Tää on tämmöstä aina välillä.
Suvituuli
Nagarkotiin on matkaa noin 25 kilsaa, josta noin viimeisen kymmenen kilometrin matkalla noustaan kilometri. Kuulostaa kivalta! Suomalaisen käsitys rentouttavasta viikonlopusta; 30 astetta lämmintä ja 25 kilsaa ylämäkeä. Pikachu ei nepalina voinut ymmärtää, miksi joku haluaisi pyöräillä ylämäkeen, kun alamäkeen meneminen on niin paljon helpompaa. Niinpä. Tässä kiteytyy kulttuuriemme erot. Siinä saattaa myös olla osasyy siihen, miksi asiat joskus tapahtuu melkosella viiveellä: kun ketään ei huvita oikein tehdä mitään liian rasittavaa. En jaksanut alkaa selittää, miten musta on jollain sairaalla tavalla kiva pyöräillä kouluun 20 asteen pakkasessa, että kuinka voin olla tyytyväinen itseeni, kun säästin luontoa ja sain hyötyliikuntaa, vaikka olosuhteet oli vähemmän mairittelevat. Se olis voinu mennä kevyesti yli ymmärryksen.
Nagarkotin parasta antiahan on mahtavat maisemat Himalajalle. Muutenhan se on ihan vain tavallinen pikkuinen kylä. Himalajasta ei näkynyt vilaustakaan, sillä pilvet peitti näkymät kokonaan koko sen ajan kun me oltiin siellä. No ei se mitään, viikon päästä meitsi katselee niitä paljon lähempää (Annapurna baby!). Viikonloppu meni lähinnä hiljaisuudesta, yhdestä ansaitusta oluesta, sipseistä ja suklaasta nauttien, jotka on täällä todellisia ylellisyystarvikkeita. Tää buddhalaisuus varmaan on tarttuvaa, kun sitä ilmeisesti pystyy pysymään kohtuudessa. Kultainen keskitie ja sitä rataa. Seuraavassa laadultaan heikkoa kuvamateriaalia matkan varrelta.
Uskollinen ystävä ja peruseväät; mehua ja keksejä
Puolimatkan krouvi eli Nagarkot 11 km
Tätä katsellessahan tulee melkein ikävä Pieksämäkeä
Eminemille terveisiä että täältäkin saa chipsui ja olutta
Changunarayan
"Oy dude, ya sellin any corn here?"
Lopuksi mielikuvitusmatka mun elämään. Kuvittele, että juot mielelläsi hyvää kahvia ja et ole saanut päivään minkäänlaista kahvia. Menet paikkaan, joka mainostaa tarjoavansa hyvää paikallista luomukahvia. Tilaatte kaksi; yhden mustana ja yhden maidolla. Odotatte puoli tuntia. Pöytään tuodaan yksi kahvi ja kupissa maitoa. Kuluu kymmenen minuuttia ja tulee toinen kahvi. Maistat kahvia. Se on kamalinta myrkkyä mitä olen koskaan saanut. Ja sen tekemiseen on käytetty puoli tuntia. Huomaat, ettei oikeastaan vituta, vaan naurattaa. Tää on tämmöstä aina välillä.
Suvituuli
tiistai 8. huhtikuuta 2014
Om om om
Jos alkaisin jaaritella kaikista niistä hankaluuksista, joita kohtaan liittyen arkielämään ja työhön, jaaritus olisi pitkä ja tylsä. Eikä se kenellekään tulisi yllätyksenä, että kehittyvässä maassa on ongelmia. Kunhan ei lopullisesti sulje silmiään ongelmilta, voi hyvin suhtautua elämään nepalilaisella valoisuudella ja keskittyä kaikkeen hyvään.
1) Luonto. Need I say more? Jos yhtään tuntee ko. Suvituulihaukkaa, niin voi kuvitella sen pällistelyn ja huokailun määrän joka kerta kun nään jonkun kivan kasvin (kardemummakasvi, miettikää, siis kardemumma!), kivan eläimen (sakaali, siis miettikää, sakaali! SAKAALI!), lumihuippuiset vuoret (siis noi huiput on jumaliste 8 kilometriä korkeita, 8 KILOMETRIÄ) ja niin edelleen.
2) Ihmiset. Nepalit on ihan uskomattoman ystävällisiä olematta kuitenkaan tunkeilevia tai päällekäyviä. Pitkiä katseita kyllä saa, kun sattuu olemaan tämmönen transparente. Eräänkin kerran olin viettänyt pari tuntia tekemässä eroosionestosuunnitelmia devichourin miekkosten ja meidän buddha-insinöörin kansa ja noin kahden tunnin jälkeen mulle selvis, et ne oli pari tuntia miettiny, onko mun hiukset oikeesti tämmöset. Mut eivät ilenneet kysyä ihan heti.
3) Pyöräily. Ensinnäkin tän liikennekaaoksen keskellä pyöräily tuntuu turvallisemmalta kun Suomessa. Vauhdit ei ole yhtä kovia ja ihmiset havainnoi ja antaa tilaa. Toisin kun kotopuolessa, jossa pyöräilijöitä vihaavat sekä autoilijat että jalankulkijat ja hyvä ettei metsän eläimetkin. Toisekseen pyörällä pääsee pikkukylien takapihoille vuohien sekaan, peltojen läpi katselemaan papukaijoja ja seuraamaan jokapäiväisiä jumalienhyvittelymenoja aitiopaikalta. Kolmanneksi onhan se nyt ihan järjettömän siistiä rullailla Krishna-Harilla niin kovaa kun uskaltaa vuorenrinteiltä polkuja alas ja väistellä kanoja ja hanhia.
4) Jooga. Jos Buddha on syntynyt Nepalissa, niin tällä paikalla täytyy olla hyvä karma joogaamiseen. MOT. Jos mun pitäs antaa ihmiskunnalle yksi neuvo, niin se olisi: joogaa. Siinä laajemmassa merkityksessään, eli ei vain fyysisenä harjoituksena. May all beings everywhere be happy and free, Om peace, peace, perfect peace.
5) Kaikki järjestyy. No, ei ehkä ihan kaikki, mutta ainakaan ihmiset ei revi stressiä jostain ihan käsittämättömän naurettavista ensimmäisen maailman ongelmista. Esimerkki: työkaverimme Pikachun moottoripyörän avain katkesi virtalukkoon. Oli myöhä ja piti päästä kotiin. Sen sijaan, että tapahtunutta olisi seurannut puolen tunnin kiroaminen ja jatkotoimenpiteiden manaaminen ennakkoon, tilanne lähinnä huvitti. Hehe, siinä se nyt on, puolikas avain. Otetaan taksi ja korjataan se huomenna.
Subituuli
torstai 27. maaliskuuta 2014
Jos otat, et aja. Ja jos ajat, niin ilman valoja ja jalkakäytävällä.
Kuten nokkelimmat teistä ehkä jo tietävätkin, niin liikennekulttuuri tässä maailmankolkassa poikkeaa hieman suomalaisesta. Valaisenpa hieman asiaa.
Ensinnäkin liikenne on vasemmanpuoleinen. Tai siis periaatteessa on ja käytännössä noin 80-prosenttisesti vasemmanpuoleinen. Hyvin usein ihmiset ajavat ihan surutta vastaantulijoiden kaistalla tai moottoripyörät jopa jalkakäytävällä, jos oma kaista sattuu olemaan tukossa tai jos oma puoli tiestä on huonossa kunnossa tai jos se vaan sattuu olemaan kätevämpää.
Toisekseen ilman riikkaria et selviä. Äänimerkin antaminen on erittäin oleellista ja sen merkitys vaihtelee hieman tilanteesta riippuen. Usein se on ilmoitus, että "Tee tilaa, olen takanasi ja menossa ohi!" tai että "Olen täällä mutkan/kulman takana tulossa, varo!" tai että "Helvettiin siitä edestä!"
Kolmanneksi erittäin hyvä tapa liikkua on skootteri tai moottoripyörä, joista useimmat täällä taitavat olla meidän mittapuulla joko kevytmoottoripyöriä tai pieniä moottoripyöriä eli jossain 100 ja 150 välissä. "Hauska" pieni yksityiskohta on se, että vain kuljettajalla tulee olla kypärä. Pari kertaa olen joutunut kyytiläiseksi ilman kypärää (Sorry Big Mama ja Big Daddy) ja koko ajan on pyörinyt elämän filmi mustavalkoisena mielessä taustamusiikkina mantra: "Muneipitästehdänäinmuneipitästehdänäinmiksmäteennäin..." Mutta onneksi sain Mister Mangalilta kypärän lainaan siihen asti kunnes saan hommattua oman. Kypärän kanssa nimittäin moottoripyöräily on erittäin mukavaa, nopeaa ja maisemat hulppeita, tosin häkämyrkytys uhkaa. Mutta se uhkaa matkustustavasta riippumatta.
Taustalla Tarmon (meidän nepalilainen insinööri) motskari ja hieno kahden mentävä sadeviitta
Neljänneksi kaupungissa liikkumiseen suosittelen Tempoa eli joukko-tuk-tukia. Matkustajatila on noin 1,8 * 2 metriä ja tähän mennessä ennätys on ollut 13 ihmistä matkustajatilassa ja kolme etuosassa kuski mukaan lukien. Täytyy huomauttaa, että matkustajatilan matkustajista 2 roikkui ulkopuolella. Koska Tempossa on ruohonleikkurin tai Trabantin (tomato, tomeito) moottori, sillä ei pääse kovin kovaa ja se tuntuu siksi turvalliselta. Ja edullinenkin se on, kun yhdensuuntainen matka Patanista Kathmanduun maksaa ehkä 15 senttiä per immeinen. Joukkoliikenne kunniaan!
Tempot rivis, pinos ja pakas
Mielikuvaharjoitus: kuvittele takaosaan 13 ihmistä
Viides pointti on omistettu erityisesti kaikille metsätalousinsinööreille. Luuletko tarvitsevasi työsi takia nelivetoa ja korotettua pohjaa, että pääsisit kulkemaan kurjassa kunnossa olevia mehtäautoteitä? Luulet väärin. Voit säästää auton hankinta- ja käyttökuluissa hankkimalla Maruti Suzuki Alton vuosimallia 90-luku! Kyytiin mahtuu ainakin 6 ihmistä ja tilaa jäi vielä runsaasti eli mittakeppi ja Masserit mahtuu mukaan. Ihan yhtälailla sillä kivutaan tuonne kylän pintaan serpentiiniteitä, joita en aina edes kutsuisi tieksi. Setämiehelle terveisiä, että unohda ne perheautot, voin diilata sulle yhden Maruti Suzuki Alton.
Näillä mennään, ihan minne vaan
Kuudes ja viimeinen asia on MTB. Mountain Bike. Maastopyörä. Uusi rakkauteni kohde. Nimesin Ismo-Simon nepalilaisen ottoveljen Krishna-Hariksi. Täytynee varata Krishna-Harille paikka paluulennolle.
Suvituuli
PS. Mulla on kuitenkin pyöräilykypärä.
Ensinnäkin liikenne on vasemmanpuoleinen. Tai siis periaatteessa on ja käytännössä noin 80-prosenttisesti vasemmanpuoleinen. Hyvin usein ihmiset ajavat ihan surutta vastaantulijoiden kaistalla tai moottoripyörät jopa jalkakäytävällä, jos oma kaista sattuu olemaan tukossa tai jos oma puoli tiestä on huonossa kunnossa tai jos se vaan sattuu olemaan kätevämpää.
Toisekseen ilman riikkaria et selviä. Äänimerkin antaminen on erittäin oleellista ja sen merkitys vaihtelee hieman tilanteesta riippuen. Usein se on ilmoitus, että "Tee tilaa, olen takanasi ja menossa ohi!" tai että "Olen täällä mutkan/kulman takana tulossa, varo!" tai että "Helvettiin siitä edestä!"
Kolmanneksi erittäin hyvä tapa liikkua on skootteri tai moottoripyörä, joista useimmat täällä taitavat olla meidän mittapuulla joko kevytmoottoripyöriä tai pieniä moottoripyöriä eli jossain 100 ja 150 välissä. "Hauska" pieni yksityiskohta on se, että vain kuljettajalla tulee olla kypärä. Pari kertaa olen joutunut kyytiläiseksi ilman kypärää (Sorry Big Mama ja Big Daddy) ja koko ajan on pyörinyt elämän filmi mustavalkoisena mielessä taustamusiikkina mantra: "Muneipitästehdänäinmuneipitästehdänäinmiksmäteennäin..." Mutta onneksi sain Mister Mangalilta kypärän lainaan siihen asti kunnes saan hommattua oman. Kypärän kanssa nimittäin moottoripyöräily on erittäin mukavaa, nopeaa ja maisemat hulppeita, tosin häkämyrkytys uhkaa. Mutta se uhkaa matkustustavasta riippumatta.
Taustalla Tarmon (meidän nepalilainen insinööri) motskari ja hieno kahden mentävä sadeviitta
Neljänneksi kaupungissa liikkumiseen suosittelen Tempoa eli joukko-tuk-tukia. Matkustajatila on noin 1,8 * 2 metriä ja tähän mennessä ennätys on ollut 13 ihmistä matkustajatilassa ja kolme etuosassa kuski mukaan lukien. Täytyy huomauttaa, että matkustajatilan matkustajista 2 roikkui ulkopuolella. Koska Tempossa on ruohonleikkurin tai Trabantin (tomato, tomeito) moottori, sillä ei pääse kovin kovaa ja se tuntuu siksi turvalliselta. Ja edullinenkin se on, kun yhdensuuntainen matka Patanista Kathmanduun maksaa ehkä 15 senttiä per immeinen. Joukkoliikenne kunniaan!
Tempot rivis, pinos ja pakas
Mielikuvaharjoitus: kuvittele takaosaan 13 ihmistä
Viides pointti on omistettu erityisesti kaikille metsätalousinsinööreille. Luuletko tarvitsevasi työsi takia nelivetoa ja korotettua pohjaa, että pääsisit kulkemaan kurjassa kunnossa olevia mehtäautoteitä? Luulet väärin. Voit säästää auton hankinta- ja käyttökuluissa hankkimalla Maruti Suzuki Alton vuosimallia 90-luku! Kyytiin mahtuu ainakin 6 ihmistä ja tilaa jäi vielä runsaasti eli mittakeppi ja Masserit mahtuu mukaan. Ihan yhtälailla sillä kivutaan tuonne kylän pintaan serpentiiniteitä, joita en aina edes kutsuisi tieksi. Setämiehelle terveisiä, että unohda ne perheautot, voin diilata sulle yhden Maruti Suzuki Alton.
Näillä mennään, ihan minne vaan
Kuudes ja viimeinen asia on MTB. Mountain Bike. Maastopyörä. Uusi rakkauteni kohde. Nimesin Ismo-Simon nepalilaisen ottoveljen Krishna-Hariksi. Täytynee varata Krishna-Harille paikka paluulennolle.
Suvituuli
PS. Mulla on kuitenkin pyöräilykypärä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)