"Kuka hullu nyt pyöräilee ylämäkeen?"

Puolitoista kuukautta Nepalia takana ja tänä viikonloppuna olimme ensimmäistä kertaa kahden päivän minilomalla, jota myös viikonlopuksi kutsutaan. Tai Suomessa kutsutaan. Täällä tehdään kuusipäiväistä työviikkoa, joten ainut vapaapäivä on lauantai. Koska sunnuntai oli nepalilaisen uudenvuoden aatto, kukaan ei kuitenkaan tehnyt mitään, joten hetki oli otollinen livistämiseen.

Nagarkotiin on matkaa noin 25 kilsaa, josta noin viimeisen kymmenen kilometrin matkalla noustaan kilometri. Kuulostaa kivalta! Suomalaisen käsitys rentouttavasta viikonlopusta; 30 astetta lämmintä ja 25 kilsaa ylämäkeä. Pikachu ei nepalina voinut ymmärtää, miksi joku haluaisi pyöräillä ylämäkeen, kun alamäkeen meneminen on niin paljon helpompaa. Niinpä. Tässä kiteytyy kulttuuriemme erot. Siinä saattaa myös olla osasyy siihen, miksi asiat joskus tapahtuu melkosella viiveellä: kun ketään ei huvita oikein tehdä mitään liian rasittavaa. En jaksanut alkaa selittää, miten musta on jollain sairaalla tavalla kiva pyöräillä kouluun 20 asteen pakkasessa, että kuinka voin olla tyytyväinen itseeni, kun säästin luontoa ja sain hyötyliikuntaa, vaikka olosuhteet oli vähemmän mairittelevat. Se olis voinu mennä kevyesti yli ymmärryksen.

Nagarkotin parasta antiahan on mahtavat maisemat Himalajalle. Muutenhan se on ihan vain tavallinen pikkuinen kylä. Himalajasta ei näkynyt vilaustakaan, sillä pilvet peitti näkymät kokonaan koko sen ajan kun me oltiin siellä. No ei se mitään, viikon päästä meitsi katselee niitä paljon lähempää (Annapurna baby!). Viikonloppu meni lähinnä hiljaisuudesta, yhdestä ansaitusta oluesta, sipseistä ja suklaasta nauttien, jotka on täällä todellisia ylellisyystarvikkeita. Tää buddhalaisuus varmaan on tarttuvaa, kun sitä ilmeisesti pystyy pysymään kohtuudessa. Kultainen keskitie ja sitä rataa. Seuraavassa laadultaan heikkoa kuvamateriaalia matkan varrelta.

Uskollinen ystävä ja peruseväät; mehua ja keksejä

Puolimatkan krouvi eli Nagarkot 11 km

Tätä katsellessahan tulee melkein ikävä Pieksämäkeä

Eminemille terveisiä että täältäkin saa chipsui ja olutta

Changunarayan

"Oy dude, ya sellin any corn here?"

Lopuksi mielikuvitusmatka mun elämään. Kuvittele, että juot mielelläsi hyvää kahvia ja et ole saanut päivään minkäänlaista kahvia. Menet paikkaan, joka mainostaa tarjoavansa hyvää paikallista luomukahvia. Tilaatte kaksi; yhden mustana ja yhden maidolla. Odotatte puoli tuntia. Pöytään tuodaan yksi kahvi ja kupissa maitoa. Kuluu kymmenen minuuttia ja tulee toinen kahvi. Maistat kahvia. Se on kamalinta myrkkyä mitä olen koskaan saanut. Ja sen tekemiseen on käytetty puoli tuntia. Huomaat, ettei oikeastaan vituta, vaan naurattaa. Tää on tämmöstä aina välillä.

Suvituuli

Om om om

Jos alkaisin jaaritella kaikista niistä hankaluuksista, joita kohtaan liittyen arkielämään ja työhön, jaaritus olisi pitkä ja tylsä. Eikä se kenellekään tulisi yllätyksenä, että kehittyvässä maassa on ongelmia. Kunhan ei lopullisesti sulje silmiään ongelmilta, voi hyvin suhtautua elämään nepalilaisella valoisuudella ja keskittyä kaikkeen hyvään.

1) Luonto. Need I say more? Jos yhtään tuntee ko. Suvituulihaukkaa, niin voi kuvitella sen pällistelyn ja huokailun määrän joka kerta kun nään jonkun kivan kasvin (kardemummakasvi, miettikää, siis kardemumma!), kivan eläimen (sakaali, siis miettikää, sakaali! SAKAALI!), lumihuippuiset vuoret (siis noi huiput on jumaliste 8 kilometriä korkeita, 8 KILOMETRIÄ) ja niin edelleen.

2) Ihmiset. Nepalit on ihan uskomattoman ystävällisiä olematta kuitenkaan tunkeilevia tai päällekäyviä. Pitkiä katseita kyllä saa, kun sattuu olemaan tämmönen transparente. Eräänkin kerran olin viettänyt pari tuntia tekemässä eroosionestosuunnitelmia devichourin miekkosten ja meidän buddha-insinöörin kansa ja noin kahden tunnin jälkeen mulle selvis, et ne oli pari tuntia miettiny, onko mun hiukset oikeesti tämmöset. Mut eivät ilenneet kysyä ihan heti.

3) Pyöräily. Ensinnäkin tän liikennekaaoksen keskellä pyöräily tuntuu turvallisemmalta kun Suomessa. Vauhdit ei ole yhtä kovia ja ihmiset havainnoi ja antaa tilaa. Toisin kun kotopuolessa, jossa pyöräilijöitä vihaavat sekä autoilijat että jalankulkijat ja hyvä ettei metsän eläimetkin. Toisekseen pyörällä pääsee pikkukylien takapihoille vuohien sekaan, peltojen läpi katselemaan papukaijoja ja seuraamaan jokapäiväisiä jumalienhyvittelymenoja aitiopaikalta. Kolmanneksi onhan se nyt ihan järjettömän siistiä rullailla Krishna-Harilla niin kovaa kun uskaltaa vuorenrinteiltä polkuja alas ja väistellä kanoja ja hanhia.

4) Jooga. Jos Buddha on syntynyt Nepalissa, niin tällä paikalla täytyy olla hyvä karma joogaamiseen. MOT. Jos mun pitäs antaa ihmiskunnalle yksi neuvo, niin se olisi: joogaa. Siinä laajemmassa merkityksessään, eli ei vain fyysisenä harjoituksena. May all beings everywhere be happy and free, Om peace, peace, perfect peace.

5) Kaikki järjestyy. No, ei ehkä ihan kaikki, mutta ainakaan ihmiset ei revi stressiä jostain ihan käsittämättömän naurettavista ensimmäisen maailman ongelmista. Esimerkki: työkaverimme Pikachun moottoripyörän avain katkesi virtalukkoon. Oli myöhä ja piti päästä kotiin. Sen sijaan, että tapahtunutta olisi seurannut puolen tunnin kiroaminen ja jatkotoimenpiteiden manaaminen ennakkoon, tilanne lähinnä huvitti. Hehe, siinä se nyt on, puolikas avain. Otetaan taksi ja korjataan se huomenna.

Subituuli

Jos otat, et aja. Ja jos ajat, niin ilman valoja ja jalkakäytävällä.

Kuten nokkelimmat teistä ehkä jo tietävätkin, niin liikennekulttuuri tässä maailmankolkassa poikkeaa hieman suomalaisesta. Valaisenpa hieman asiaa.

Ensinnäkin liikenne on vasemmanpuoleinen. Tai siis periaatteessa on ja käytännössä noin 80-prosenttisesti vasemmanpuoleinen. Hyvin usein ihmiset ajavat ihan surutta vastaantulijoiden kaistalla tai moottoripyörät jopa jalkakäytävällä, jos oma kaista sattuu olemaan tukossa tai jos oma puoli tiestä on huonossa kunnossa tai jos se vaan sattuu olemaan kätevämpää.

Toisekseen ilman riikkaria et selviä. Äänimerkin antaminen on erittäin oleellista ja sen merkitys vaihtelee hieman tilanteesta riippuen. Usein se on ilmoitus, että "Tee tilaa, olen takanasi ja menossa ohi!" tai että "Olen täällä mutkan/kulman takana tulossa, varo!" tai että "Helvettiin siitä edestä!"

Kolmanneksi erittäin hyvä tapa liikkua on skootteri tai moottoripyörä, joista useimmat täällä taitavat olla meidän mittapuulla joko kevytmoottoripyöriä tai pieniä moottoripyöriä eli jossain 100 ja 150 välissä. "Hauska" pieni yksityiskohta on se, että vain kuljettajalla tulee olla kypärä. Pari kertaa olen joutunut kyytiläiseksi ilman kypärää (Sorry Big Mama ja Big Daddy) ja koko ajan on pyörinyt elämän filmi mustavalkoisena mielessä taustamusiikkina mantra: "Muneipitästehdänäinmuneipitästehdänäinmiksmäteennäin..." Mutta onneksi sain Mister Mangalilta kypärän lainaan siihen asti kunnes saan hommattua oman. Kypärän kanssa nimittäin moottoripyöräily on erittäin mukavaa, nopeaa ja maisemat hulppeita, tosin häkämyrkytys uhkaa. Mutta se uhkaa matkustustavasta riippumatta.

Taustalla Tarmon (meidän nepalilainen insinööri) motskari ja hieno kahden mentävä sadeviitta

Neljänneksi kaupungissa liikkumiseen suosittelen Tempoa eli joukko-tuk-tukia. Matkustajatila on noin 1,8 * 2 metriä ja tähän mennessä ennätys on ollut 13 ihmistä matkustajatilassa ja kolme etuosassa kuski mukaan lukien. Täytyy huomauttaa, että matkustajatilan matkustajista 2 roikkui ulkopuolella. Koska Tempossa on ruohonleikkurin tai Trabantin (tomato, tomeito) moottori, sillä ei pääse kovin kovaa ja se tuntuu siksi turvalliselta. Ja edullinenkin se on, kun yhdensuuntainen matka Patanista Kathmanduun maksaa ehkä 15 senttiä per immeinen. Joukkoliikenne kunniaan!

Tempot rivis, pinos ja pakas

Mielikuvaharjoitus: kuvittele takaosaan 13 ihmistä

Viides pointti on omistettu erityisesti kaikille metsätalousinsinööreille. Luuletko tarvitsevasi työsi takia nelivetoa ja korotettua pohjaa, että pääsisit kulkemaan kurjassa kunnossa olevia mehtäautoteitä? Luulet väärin. Voit säästää auton hankinta- ja käyttökuluissa hankkimalla Maruti Suzuki Alton vuosimallia 90-luku! Kyytiin mahtuu ainakin 6 ihmistä ja tilaa jäi vielä runsaasti eli mittakeppi ja Masserit mahtuu mukaan. Ihan yhtälailla sillä kivutaan tuonne kylän pintaan serpentiiniteitä, joita en aina edes kutsuisi tieksi. Setämiehelle terveisiä, että unohda ne perheautot, voin diilata sulle yhden Maruti Suzuki Alton.

Näillä mennään, ihan minne vaan

Kuudes ja viimeinen asia on MTB. Mountain Bike. Maastopyörä. Uusi rakkauteni kohde. Nimesin Ismo-Simon nepalilaisen ottoveljen Krishna-Hariksi. Täytynee varata Krishna-Harille paikka paluulennolle.

Suvituuli

PS. Mulla on kuitenkin pyöräilykypärä.

"Onko teillä sitä kannoo? Ai mitä kannoo? No sitä kukkoo? Ai mitä kukkoo? No sitä kannoo? Ai mitä kannoo..."

Communication breakdown siis. Jos Latinalaisessa Amerikassa on mañana-meininki, niin täällä se on semana que viene -meininki. Eli ei edes huomenna, vaan joskus ensi viikolla. Kaikilla kun tuntuu olevan niin pirunmoinen kiire - ei minnekään. Tai korkeintaan oottelemmaan. Tosin onhan helsinkiläisilläkin, ainakin jos Dannyä on uskominen, kiire ei minnekkään. Ja tästä kroonisesta kiireestä johtuen, on tuskastuttavan hidasta saada mitään etenemään. Esimerkiksi tapaamista jonkun viranomaisen kanssa. Myös aikataulut luonnollisesti ovat hyvin venyviä. Jos sovimme näkevämme klo 11 Pim Bahalilla, niin vastapuoli tekee lähtöä Pim Bahalille noin puolenpäivän aikaan.

Asioiden edistämistä ei luonnollisesti edesauta Suvituulin 72 p-i-t-k-ä-ä tuntia kestänyt tutustumismatka paikalliseen terveydenhuoltoon. Ja vaikka sairaalavisiitti oli aiheellinen, niin sen jälkiseuraamukset vähintäänkin hätävarjelun liiottelua. Minut haluttaisiin mielellään pitää neljän seinän sisässä toipumassa ainakin viikon... mielellään enemmänkin, kysymättä tietenkään minulta itseltäni, miltä minusta tuntuu. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos en pääse huomenna kylään tekemään hommia, niin kuolen tylsyyteen. Ja ilmoitin, että olen tulossa. Voin vain kuvitella ilmoituksen aiheuttaman kalapaliikin, koska saimme hetken päästä tietää, että projektin päällikkö lähtee mukaan, aika varmasti tarkkailemaan, etten esimerkiksi juo kuralätäköistä tai jotain muuta älytöntä.

Paikallisten ystävien huolenpito oli kuitenkin paikallaan siellä sairaalassa pötkötellessäni. Sen lisäksi että Pulla uskollisesti päivysti ja haki kanttiinista millon mitäkin sattui mieli tekemään ja viihdytti kun olin jumissa tiputussysteemeissä, huoneessani vieraili myös erinäinen joukkio tuttuja ja vähän tuntemattomampia ihmisiä. Mm. sairaalan General Manager attaseansa kanssa, joka halusi, ööö-en-oikeastaan-tiedä-mitä, mutta antoi käyntikorttinsa. Suvituuli verkostoituu tärkeiden henkilöiden kanssa. (Hei Masser-mies: 1/2700!) Paras vierailija oli kuitenkin poliisi. Kyllä. Poliisi. Poliisi käveli sisään huoneeseen, katsoi ympärilleen, ei sanonut mitään, näytti yläpeukkua ja lähti pois. Mitäpä siihen enää lisäämään.

Suvituuli

PS. Ystäväni Hanulin toiveesta olisin ladannut kuvia arkiympäristöstäni, mutta internetin jumalat eivät ole suosiollisia tänään.

"We mustn't think, we can't do it. We must learn how to do it, that's all there is to it!"

Tämä viikko alkoi ihan yhtä hyvissä merkeissä kuin edellinenkin. Sillä erolla, että tällä viikolla olin jo tuhannesti enemmän kartalla sekä henkisesti että fyysisesti. Maanantain käytimme hyödyksi viettämällä päivän kasvitieteellisessä puutarhassa oppiaksemme tuntemaan edes joitakin paikallisia kasveja. Oman tekemiseni kannalta erityisesti ne kasvit, joita käytetään ravinnoksi tai lääkkeellisesti, ovat tärkeimpiä. Hieman ränsistyneessä puutarhassa oli kuitenkin kohtalainen edustus näitä kasveja ja puita. Täällä ayurvedinen lääketiede on huomattavasti kovemmassa huudossa kuin Suomessa.

Suosikkipuuni. Magnolia.

Viikon kohokohta tähän asti oli kuitenkin tämän päivän taide-elämys Siddharta Art Galleryssä. Demo Finlandin, UNWomenin ja Idea Internationalin kokoama näyttely 100 Years of Women's Voices and Action in Finland. Näyttely toi upeasti esille Suomen historian naisvaikuttajia, kuten erään ensimmäisistä naiskansanedustajistamme Alli Nissisen. Alli sen sanoi: "We mustn't think, we can't do it. We must learn how to do it, that's all there is to it!" Niin, perkele. Jos et jotain osaa, niin opettele.

Galleriavierailun jälkeen vielä kävelimme kohtalaisen raikkaassa ilmassa (lue: ei ihan kauhea savusumu) takaisin Pataniin ja poikkesimme matkalla nepalilaisia reilun kaupan käsitöitä myyvässä putiikissa. Vaikka katukaupoista saisi huiveja, koruja ja mitä vaan pilkkahintaan, se ei oikein houkuta, kun tavarat todennäköisesti tehdään yhtä pilkkahinnalla. Eli lapsityövoimalla tai muuten vaan sortaen ilman laillisuuden häivääkään. Suomessa on niin helppo unohtaa, että monet meidänkin arkisista tuotteista kuuluu samaan kategoriaan. Toisaalta vika ei ole ainoastaan kuluttajissa, vaikka hehän kysynnän luovat. Jotkuthan sen päätöksen tekevät siirtää tehtaat kehitysmaihin. Ja eihän siinä mitään, jos rakennetaan vaatetehdas vaikkapa juuri tänne, jos tehtaassa työolot ovat inhimilliset ja yritys tuntee yhteiskuntavastuunsa. Valitettavasti tälläkin viikolla on kuulunut uutisia, että juuri näin ei tehdä. Ja sitä sitten selitellään, miten vaikeaa on välttää esim. juuri lapsityövoiman käyttö. No niinpä vissiin. Jos se on niin vaikeaa, niin pysykää poissa sieltä, tai rakentakaa niille lapsille koulu ja ottakaa ne vanhemmat töihin. Pitääkö se sille Karviselle tulla Nepalista asti kertomaan?

Sattumanvaraista kuvitusta. Bussi, "bussi" ja tuk-tuk -pysäkki.

Suvituuli

"Nainen, sanon sulle: Uneksi, lennä!"

Eilen vietettiin Kansainvälistä Naisten Päivää myös täällä päin. Juhlapäivää vietettiin myös Devichourissa, joskaan itse en päässyt paikalle, koska olin vielä toipilaana. Piru vie, mä olisin niin mielelläni mennyt marssimaan ja huutamaan iskulauseita. Onneksi kuitenkin Pulla sai kyydin ja pääsi edustamaan meitä juhlallisuuksissa. Mä olin hengessä mukana täällä Patanissa ja mietin, miten siistiä olis, jos Jyväskylässäkin sais joskus marssia ja huutaa iskulauseita. Tai onhan siellä saanutkin, ainakin Pride-tapahtumassa, mutta kyllä naisten päivässä olisi potentiaalia. Pieni karnevaalimeininki tuo hyvän lisän tärkeälle asialle. Parasta tässä naisten päivässä kuitenkin oli huomata, että asia on täällä tärkeä ja vaikka asiat muuttuisivat hitaasti, niin tahtoa on. Se on kuitenkin edellytys minkään sortin muutokselle.

Syy toipilaana olemiseeni oli, ylläripylläri, ruokamyrkytys... joka tietenkin meikäläisen tuurilla iski siellä kylässä ollessamme. Meidänhän piti olla siis torstaista lauantaihin, mutta jäi sitten yhden päivän reissuksi ja tultiin perjantaiaamuna takaisin. Nyt olen jo ihan kunnossa, lähinnä vitutus vaivaa, kun jäi ihan puolitiehen hommat ja metsää pääsin näkemään vain hyvin rajallisesti. Mutta pää on taas pystyssä ja aikaa on vielä runsaasti. Tosin täällä ei voi turvallisin mielin sanoa, että kyllähän ne metsät siellä säilyy. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Ihmisten on pakko kerätä polttopuuta ja rehua karjalle metsistä ja kun metsien määrä suhteessa ihmisten määrään ja tarpeeseen ei ole riittävä, metsien kunto on yleisesti ottaen aika surkea. Puut on pystykarsittu ainakin asutusten lähistöllä lähes latvaan asti ja paikallisen mäntylajin (Pinus roxburghii) elävä latvus on usein vain arviolta 20 %, jos sitäkään koko puun pituudesta. Eli pitkä keppi, jossa on pikkuinen tupsu.

Vierailimme eräällä aikalailla esimerkillisellä maatilalla, jossa polttopuuasiaan oli jo saatu ratkaisu. Heillä oli oma biokaasulaitos, joka siis käytti eläinten lantaa biokaasun tuottamiseen, jota taas käytettiin kokkaamiseen. Tämän käytännön kun saisi useimpiin koteihin, niin metsät kiittäisi.

Luppakorvainen vuohi edessään Castanopsis indicasta kerätyt lehdekset.

Vaihtoehto polttopuulle.

Kuva ei tee oikeutta mäkien jyrkkyydelle, eikä kukkivalle puulle, jonka nimi autuaasti unohtui.

Opin, että basilika on hindujen pyhä puu, jota ei käytetä ruuanlaitossa. Sitä palvotaan ja sen uskotaan vievän kuolleet suoraan taivaaseen. Mä ajattelin heti tomaattimozzarellasalaattia. Mut mä oonkin ihan pakana, oli kyse mistä uskonnosta hyvänsä.

Jatkan pööpöilemistä ja raportoin, kun on jotain raportoitavaa.

Suvituuli

Mäkivetoja...

Syömisen ja nukkumisen lisäksi meillä ei toistaiseksi ole ollut hirveästi velvollisuuksia, joten on ollut aikaa harrastaa päämäärätöntä ja päämäärällistä kävelyä ympäri Kathmandua. Välimatkathan täällä ei ole kovin pitkiä. Laskettiin, että Kathmandun päästä päähän on yhtä pitkä matka kun Jyväskylässä Ylä-Myllyjärveltä Valion suoralle. Eli ehkä vähän toistakymmentä kilsaa linnuntietä. Etenemistä tietenkin jarruttaa saasteisen hengitysilman lisäksi lukemattomat ihmiset, autot, mopot, moottoripyörät, tuk-tukit ja ne ihan mahtavat traktorin ja puutarhajyrsimen risteytykset, jotka niin ikään yrittää päästä etenemään kapeilla kaduilla. Niinpä eteneminen on suhteellisen hidasta millä vempeleellä hyvänsä.

Meillä oli tänään aikeissa kävellä Kathmandun lounaispuolelle Kirtipuriin. Ja hyvin selvittiinkin Bagmati-joelle ja jopa sen yli, joskin piti ylittää se erittäin epämääräisen näköistä riippusiltaa pitkin. Joen ylittämisestä selvinneinä emme pysähtyneet lukemaan karttaa, vaan suuntasimme ensimmäiselle vihreälle kukkulalle. Olimme pasteerailleet siellä jo hyvän tovin, kun tajusimme että emme olekaan Kirtipurissa, vaan Chobharissa. No, pienet samastamisvirheet kuuluu suunnistukseen. Muutenhan me ollaan satuttu löytämään kaikki paikat, mitä ollaan etsitty. Mitä nyt lähetystöä etsittiin vähän kauemmin, mutta se johtui siitä, että se oli merkitty karttaan ihan jonnekin muualle kuin se oikeasti oli.

Chobharista näkyy vuoret, tuonne jonnekin me huomenna lähdetään.

Paikallista arkkitehtuuria, huomaa sähköasentajan taidonnäyte.

Hauva ottaa lepiä. Tämä yksilö oli selvästi hoidetumpi tapaus, toisin kuin useimmat koirat täällä.

Tämmöstä tällä kertaa. Huomenna lähdetään sinne kuuluisaan hevon kukkeriin, eli en ole tavoitettavissa. Eipä kyllä moni tavoittelekaan, mutta kunhan ilmoitin.

Suvituuli

Ai niin, mä ehkä suututin tänään jonkun jumalan, kun kuljin hetken aikaa olkapäät paljastettuina ja nyt ei netti toimi kunnolla.